#Ärsyttäväämmä

Ulkona on harmaata, kohta sataa. Hitollisen niskajumin takia oon vielä tämän päivän saikulla. Onneksi se on jo vähän löysännyt eilisestä. Eilen ei tahtonut uskaltaa silmämuniaan liikuttaa, ettei tuu parku tai lähde taju. Puhelimeen läsähti varoitus mahdollisesta rankkasateesta. Harmaalta näyttää taivas. Siivota pitäis, mutta ehtiipä tuota huomennaki. Tai ei kyllä varmaan edes ehdi, mutta ehkä ylihuomenna. Tai sitte. Tai joskus. Hyvää aikaa siis kirjottaa tänne jotain. Mulla pyörii usein mielessä asioita, joista haluais kirjottaa, mutta jos en sillä siunaamalla sekuntilla oo koneen ääressä asioita suoltamassa näppikselle, niin se jää. Aina. Mulle on suositeltu semmosta saneluhässäkkää myös luuriin, jolle voisin ajatuksen puhua heti, ku se mieleen tulee ja se hässäkkä sitten muuttais sen tekstiksi, jonka taas voisin jatkojalostaa tänne blogiin. Hyvä idea, mutta näettehän montako tekstiä on taas tullut sitten öö, toukokuun?!?? Niinpä. Ei ainuttakaan. Vaan enpä oo saanu sitä hässäkkääkään ...

Tervehdys teille valovuosien takaa, tai ainakin pitkän ajan jälkeen. Jotakin tapahtui tässä väl issä _taas_ (elämä) ja blogi ei edennyt. Nyt oon lomalla ja kolme seuraavaa kuukautta voi ol la, että blogipostausta pukkaa enemmän ku jaksatte ottaa vastaan, tai sitten ei. Jännä nähä. Nyt olin kuitenkin isännän kanssa paskatalkoissa, eli tallin siivouksessa, ku ilmotin, että "nyt pukkaa tekstiä". Isäntä, mut tuntien sano, että "jätä talikko siihen ja ala mennä" . Kyllä se muijansa tuntee.  Kipasin tähän koneelle ja yhtäkkiä mun pää on niin täynnä asiaa, etten tiiä mistä alottaa. Päivitetään nyt kuitenkin hetkeen. Mä täytän 28.5. vuosia. 29.5. mä valmistun eläintenhoitajaksi. 29.5. mä oon saanu mun ajokorttini vuosia sitten. Toukokuun loppu on mulle siis aina ollut merkityksellinen. Tänä koronan vuonna 2020 mä täytän 40 vuotta ja valmistun ekaa kertaa koulusta ammattiin. Oikeasti. Minä, joka oon jo kohta keski-ikänen ja teinien mielestä varmaan jo parhaat päiväni nähny...

Oli kesäinen päivä -80 luvulla, kun sain ensimmäisen kolmipyöräni.. Ei sentään, ei tässä tartte koko mun historiaa lukea, vaikka kyllä siitäkin tarinan sais.Senverta kuitenkin, että ala-asteella en ollut mikään koulun suosituin tyttö, joka kultalusikka hanurissa paistatteli kansan suosiossa ja uskalsi sanoa ääneen kaiken mitä ajatteli. Ei ei. Ujohko olin tai ainakin siltä minusta tuntu. Kateellinen olin niille, jotka oli kauniita, komeita ja sosiaalisesti taitavia. Haaveilin olevani isona näyttelijä, eläinlääkäri tai radiotoimittaja. Kävin koulun kuorossa. En osannut laulaa. Silloinkaan. Ei se estänyt minua silloin. Nykyään säälin sen verran kanssaeläjiäni, että laulan vain yksin autossa (tai karaokessa karmeassa kännissä, mutta sitä en ääneen tunnusta). Olin jossain koulun joulujuhlanäytelmässä inkkarilapsena ja muistan vuorosanani edelleen. Ihan koko lauseen. Jännitti ihan pirusti. Koskaan en silti teatterikorkeaan ole pyrkinyt. Radiotöitä en ole päässyt sitäkään vähää kokeilem...

Hopsansaa ku onkin taas aikaa kulunut välissä. Pahoitteluni. Jotenkin tämä opiskelu, harkat ja yleensäkin vain elämä soljuu näppien välistä niin nopealla tahdilla, että kolme kuukautta on mennyt ennenku ehdit sanoa lentokonesuihkuturbiinimoottoriapumekaanikkoaliupseerioppilas. En juuri kotona ole viime aikoina viihtynyt. Tai viihtyisin toki, mutta tälläkin hetkellä työssäoppiminen vie minut reilun 70 kilsan päähän joka viikko. Sain sieltä ihanan huoneen vuokrattua arkipäiviksi ja työmatkani on sen ansiosta nyt n.6 km tuon 72 km sijaan. Maanantaiaamuisin lähden siis kotoa ja palaan taas torstaina työpäivän päätteeksi. Joka viikko, koko loppuvuoden ja vähän seuraavan alkuakin. Teemme nelipäiväistä työviikkoa. Siihen vois tottua. Sen ajan kun olen pois, rakas aviomieheni hoitaa kotona kaiken. Hevoset, kissat, koirat, kanit ja kanat, sekä tietysti normit kotihommat. Käy se sen päälle vielä tekemässä omat työnsäkkin. Ne palkkatyöt siis. Kova äijä, etten sano. Ilman tuota miestä nä...

Tässäpä onkin vierähtänyt luvattoman kauan ilman yhtään blogipostausta. Johtunee opintokiireistä, sekä siitä, että pää on kyllä täynnä asiaa vaan ulosanti ei oo lähteny. Mä jotenki aluksi ajattelin, että on tiettyjä juttuja, joista haluan kirjoittaa ja mietin monta otsikkoa jo valmiiksi, että niillä mennään. Eihän se ihan niin lähteny, ei. Kyllä, ne asiat, joista aiheet on jo valmiina, haluankin kirjoittaa, mutta vasta sitten, kun se tulee luonnostaan. Sillai, että oikein polttelee päästä oksentaan ne asiat ulos. Nyt monestikkaa ei niin ollu, vaan kirjotin välillä vähän väkisin tietystä aiheesta. Tyssäähän se. Vaikka sitte "opintokiireiden" takia. Mä tiiän, että siellä on ihmisiä, jotka oikeesti tykkää lukea näitä mun horinoita. Kiitos siitä. On sitte toki niitäki, joita **tut kiinnostaa, mutta lukevat silti. Että pääsisivät uteliaisuuttaan tsekkaan, että mitä tällä kertaa. Jos oiski jotain meheviä juttuja, joista vois sitte työpaikan kahvipöydässä pyöritellä silmiään m...

Helmikuun alussa uneni läpi aivoihini tunkeutui tieto Matti Nykäsen kuolemasta. Olin siis käynyt jalkeilla jo pari tuntia aiemmin ja takas sänkyyn kömpiessäni olin laittanut Suplasta Aamulypsyn kuulumaan taustalle. Nukahdin uudelleen, mutta yhtäkkiä kahdeksalta olin täysin hereillä. Nanosekuntissa. Kylmäs. Heti uutisen kuultuani mieleeni muistui harmaa nahkasohva, joka meillä joskus kauan sitten kotona oli. Yhtäkkiä me äitini kanssa jälleen istuimme vierekkäin sillä sohvalla. Asunto oli hämärä ja ainoa valo kajasti televisiosta. Katseemme oli nauliintunut ruutuun. Edes minä, pieni lapsi, en pukahtanut sanaakaan. Hyppyvuoroon tuli Matti Nykänen ja tuskin uskalsin hengittää. Jännitti niin kovin. Lämpimiä muistoja. Yleensä sen jännityksen kruunasi se, että Matti nousi palkintokorokkeelle. Monesti vielä juuri sille korkeimmalle pallille. Olin hiton ylpeä pieni ihminen. Olin, vaikka se en ollut minä, joka oli niin ylivoimainen. Se oli minulle tuntematon, järjettömän lahjakas urheilija...