Varo vaan kehumasta, ettei kusi nouse päähän.

Oli kesäinen päivä -80 luvulla, kun sain ensimmäisen kolmipyöräni..

Ei sentään, ei tässä tartte koko mun historiaa lukea, vaikka kyllä siitäkin tarinan sais.Senverta kuitenkin, että ala-asteella en ollut mikään koulun suosituin tyttö, joka kultalusikka hanurissa paistatteli kansan suosiossa ja uskalsi sanoa ääneen kaiken mitä ajatteli. Ei ei. Ujohko olin tai ainakin siltä minusta tuntu. Kateellinen olin niille, jotka oli kauniita, komeita ja sosiaalisesti taitavia.

Haaveilin olevani isona näyttelijä, eläinlääkäri tai radiotoimittaja.
Kävin koulun kuorossa. En osannut laulaa. Silloinkaan. Ei se estänyt minua silloin. Nykyään säälin sen verran kanssaeläjiäni, että laulan vain yksin autossa (tai karaokessa karmeassa kännissä, mutta sitä en ääneen tunnusta).
Olin jossain koulun joulujuhlanäytelmässä inkkarilapsena ja muistan vuorosanani edelleen. Ihan koko lauseen. Jännitti ihan pirusti. Koskaan en silti teatterikorkeaan ole pyrkinyt.

Radiotöitä en ole päässyt sitäkään vähää kokeilemaan. Tai miksipä en ois, jos olisin ymmärtänyt asialle joskus tehdä jotain. Kotoaan ketään harvemmin haetaan uusille urille. Paitsi kerran kyllä yks mun exäni haettiin uuteen työpaikkaan. Hyvä työmies se toki onkin. Terkkuja vaan.
Vaan niin, ei tullut minusta siis Jaajo Linnonmaata Jaajon paikalle. Ei tullu kyllä eläinlääkäriäkään. Ei tullu oikein mitään. En ole ollut tarpeeksi intohimoinen, enkä luottanut siihen, että pystyisin. Että osaisin. Voisin. Kykenisin.

Yläasteella elämä oli hyvin monimutkaista ja sekavaa. Oli asioita, joista oli hitonmoinen vastuu. Oli pakko kasvaa itsetunnoltaan vahvaksi, koska muuten ei olisi selvinnyt täysjärkisenä. Se aika oli varmasti suurin syy siihen, miksi nykyään ei aivan pienet tuulet heilauta. Enkä tarkoita vain sitä, että painan nykyään niin paljon. Ei vain ole toimimaton imuri tai PP Peteliuksen ysärillä tekemä sketsi mulle syy pahoittaa mieltäni. Eikä minulle väärällä äänenpainolla toivotettu hyvä huomen aiheuta yöunien menetystä tai päivien spekulaatiota, että miksi se nyt noin. Kohautan sellaisten kohdalla nykyään olkiani ja jatkan eteenpäin. Ja käytän vaikka kihveliä ja harjaa sen pirun imurin sijaan.

Mun bestis, No matter what <3

Itsetuntoni on rakentunut vaikeuksien kautta. Mä ymmärrän sen, että jos tämän saman polun ois kulkenut joku muu, se ois ollut hyvä syy sortua vaikka huumeiden maailmaan tai se ois voinu romuttaa mielenterveyden. Oon nähny monia, joille ruusunpiikeillä tanssiminen sen tekikin. Muhun se nosti lähinnä uhman, että perkele, minä selviän. Se nosti semmosen taisteluntahdon, että pistäköön piikit, mä tanssin silti. Keskari pystyssä.

Mä tiedän, että pärjään. Mun ympärillä on maailman upeimpia ihmisiä, jotka seisoo rinnalla tapahtui mitä vaan. Mä en suostu nöyristelemään tyhjästä ja turhille, mutta nöyrä osaan olla silti. Mä en suostu kenenkään sylkykupiksi ilmaiseksi. Silti mulla on epävarmuuteni. Haluaisin olla eläinten kanssa loistava. En mielestäni ole keskivertoa kummempi. En, vaikka takuulla parempi kuin joku toinen. Haluaisin osata piirtää, laulaa ja näytellä. En osaa. Voisin toki opetella.

Haluaisin olla kauniimpi, mutta en juurikaan mukavampi, koska sitä mä jo mielestäni olen niille, jotka sen ansaitsee. Ja kyllä mä tällä pärställä oon saanu ihan just ne miehet, jotka olen halunnut, joten mitäpä siitäkään sitten valittamaan. Läskin määrälle voi helposti jotain, kun vaan kuluttaa enemmän kuin vetää napaansa. Ei sekään vaadi ydinfysiikan osaamista, se vaatii tahtoa ja tekoja. Ja kyllä, ennenkuin joku taas pahoittaa mielensä, niin sairaudet on asia erikseen.

Sekin kasvattaa sitä itsetuntoa, kun ymmärtää, että asioille, joille ei voi mitään, ei voi mitään. Piste. Niille joille voi, pitää tehdä jotain. Jos ei tee, ei voi valittaakkaan. Yksinkertaista. Täytyy vaan uskaltaa luottaa siihen, että riittää. Jos ei riitä, tekee vääriä asioita väärien ihmisten kanssa.

"Sä oot niin vahva."
"Sä oot niin taitava ja suorasanainen."
"Sä oot niin hemmetin itsevarma."

"Se on ihan kusipää."
"Se luulee tietävänsä kaiken."
"Vituttaa ku se on aina äänessä."

Siinä vain osa mitä saa nykyään kuulla itsestään. Joko suoraan, tai selän takana. Harvemmin nämä jälkimmäiset palautteet tulee päin naamaa. Silti ne hyvin usein kulkeutuu korviin tavalla tai toisella. Aina ne joko satuttaa, naurattaa tai vituttaa. Riippuen kenen suusta ne on alunperin tulleet.
Silloin kun ne satuttaa, ne tulee ihmisen suusta, jolla on merkitystä. Sillon ne vaan naurattaa ja vituttaa, ku ne tulee semmosen suusta, jonka mielipiteillä ei vois olla itelleni vähempää väliä. Vitutus lähinnä siksi, että monesti niiden mukana tulee myös täysin paikkansapitämätöntä paskaa. Ne on ihan oikeutettuja mielipiteitä, ei sillä, mutta perusteita mielipiteilleen näiltä ihmisiltä ei yleensä saa. Nämä kyseiset tyypit ei oo niitä, jotka asioista uskaltaa keskustella päin naamaa. Niiden itsetunto ei riitä siihen. Ne tyypit koettaa pönkittää sitä omaa egoaan ja itsetuntoaan nostamalla itseään jalustalle ja samalla polkemalla muita alas ja se on surullista. Kovin surullista.

On myös niitä aivan käsittämättömän ihania ihmisiä, jotka ajattelee olevansa mitättömiä, huonoja, rumia ja/tai turhia epäonnistujia. Niitä, joilla elämä on mahdollisesti potkinu ja joiden itsetuntoa se kaikki on nakertanut sitä mukaa. Kiusattuja, syrjittyjä, sorrettuja. On niitäkin, joilla on syntyessään se kultalusikka ollut siellä hanurissa, mutta sitten kun elämän raadollisuus onkin paljastunut, on itsetunto mennyt kerta rysäyksellä. On niitä, jotka sitä omaa pahaa oloaan purkaa olemalla mulkkuja toisille, jolloin oravanpyörä onkin jo  hyvässä sykkeessä ja alamäki jyrkkä. Niitä, jotka saa sitten myös kuolla siihen omaan pahaan oloonsa. On niitä, jotka vain kärsii hiljaa ja on mukavia niillekkin, jotka eivät sitä ansaitsis. Jotka luulee aina olevansa huonoja/rumia/tyhmiä/whatever, vaikka se ei pidä lainkaan paikkaansa. Niitä, joille tekis mieli huutaa korvaan, että YMMÄRRÄ UPEUTESI. OLE KILTTI JA YMMÄRRÄ.

Tästä päästäänkin siihen, mihin huomaan aika-ajoin sortuvani ja josta haluaisin oppia pois. Nimittäin sitten sen itsevarman ihmisen kehuminen. Semmonen tyyppi, joka näyttää päällepäin siltä, ettei mikään mahti maailmassa saa sitä itsetuntoa huojumaan. Semmonen, joka on hyvä jossain ja näyttää tietävän sen. Semmonen, joka uskaltaa olla oma itsensä aina vaan. Semmonen, joka tekee aina vaikka pelottaa. Semmoselle tyypille tulee liian harvoin sanottua kuinka upee se on. Se unohtuu ihan liian usein. Sitä sortuu ajattelemaan, että "tuo tyyppi on niin hyvä ja itsevarma, niin se varmasti sen myös tietää. Ei sille tartte kertoa erikseen."
VÄÄRIN! Kukaan meistä ei mene rikki kehuista, positiivisesta palautteesta ja siitä, että niiden hyvät piirteet huomataan. Ne, jotka on vahvoja näennäisesti, kaipaa sitä hyväksyntää ihan yhtä tavalla, kuin ne, jotka ovat mieluummin hiljaa nurkassa. Kumpikaan ihmistyyppi ei ole toistaan huonompi ja kehuja tarvitsee kaikki. Nekin, jotka muuta väittää. Uskokaa vain. Ja kyllä, molempien itsetuntoa se kehittää, kannustaa ja nostaa.

Jotku ajattelee niinkin, että "tuota jos kehuu, niin sillä nousee vaan kusi päähän ja siitä tulee mulkku."
On kai se lienee tottakin joidenkin kohdalla, mutta oletukseni on, että harvempi niistä kehuista kusipääksi muuttuu. Kusipää on nimittäin kusipää kehuilla tai ilman, mutta hyvä tyyppi haluaa monesti kehittyä vain paremmaksi ihmiseksi jokaisen posin jälkeen. Jos se tyyppi, jota arvostat, on kusipää sulle aina vaan, niin mene ja vaihda kaveripiirisi parempaan. Tai parisuhde, tai mikä se ikinä onkaan. Muuten se asia ei muutu. Ikinä.

Ja muista, meissä kaikissa on jotain hyvää. Ihan kaikissa. Jos sä teet parhaas ja oot olematta tietoisesti mulkku muille, niin ei sun tartte sillon myöskään hyväksyä väheksymistä, haukkumista tai maahan polkemista. Ei sun silti tartte myöskään kumarrella kuvia ja olla kiva kaikille. Ei. Sulla on oikeus sun mielipiteisiin, mutta silloin sun pitää osata myös perustella ne ja seistä niiden takana, vaikka kaikki ei oo sun kanssas samaa mieltä.

Ja hei, ystävät on sitä varten, että niihin voi turvata. Ne on niitä, joille voi sanoa, että "haistappa paska ja silti mä rakastan sua."
Maailmassa ON ihmisiä, joihin voi luottaa ja jos sun kohdalle ei oo ikinä sattunu yhtään ja oot eläny kuitenki yli 7 vuotta, niin vilkaseppas peiliin. Voiko olla syytä siinä päässä?

Mä oon sanonu ennenki, ja sanon taas, että jos sanoisin ääneen kaiken mitä ajattelen, niin olisin sietämätön. Positiiviset asiat pyrin sanomaan, koska ne tuo hyvää mieltä itelle ja toivottavasti positiivisen palautteen vastaanottajalle. Kyllä mä silti monesti mietin joidenki ihmisten kohdalla, että kaikkea se leipä elättääki, sanomatta sitä kuitenkaan ääneen. Ei se suoruus ja itsevarmuus nimittäin tarkoita sitä että on pakko olla mulkku. Ainakaan ihan kaikille. Jos sun elämässä ei oo yhtään hyvää ja luotettavaa tyyppiä, niin tee asialle jotain. Jotain muuta, kuin vittuile, valita ja kitise. Hyvää itsetuntoakin voi nimittäin treenata. Posi lisää posia, nega negaa. Hyppy pois mukavuusalueelta on aina askel kehittymiseen. Kaikessa.

Olet hyvä, usko se. Jos olet paska, muuta se. Sillä ei voita mitään. Kaikkia ei silti tartte pystyä miellyttämään. Eikä kaikki susta tykkää, vaikka tekisit mitä. Koeta kestää se, koska muuta et voi.



XXX
Minna