Onko elämää avioeron jälkeen?

Avioliitto. Tuo toisille pyhä asia, joka on kokenut melkoisen mahalaskun arvostuksessaan verraten vaikkapa isovanhempieni nuoruusaikaan. Toisaalta on hyvä, että nykypäivänä avioeroja uskalletaan ottaa, mikäli liitto on oikeasti tuhoon tuomittu. Toisaalta tuntuu, että niitä eroja otetaan vain, koska toinen sanoi väärällä äänenpainolla hyvät huomenet. Kaikessa puolensa, mutta kerronpa nyt oman tarinani papin aamenesta. Ja elämästä sen jälkeen. Vai onko sitä?!

Mä en kuulu siihen osaan tyttölapsia, jotka on haaveilleet pienestä saakka naimisiinmenosta ja prinsessahäistä. En ole nähnyt sieluni silmin itseäni pullantuoksuisena kotiäitinä pellavapäiselle lapsikatraalle uljaan prinssini raapiessa arsettaan sohvalla kaljaa kitaten ja akalleen huutaen. Voi johtua siitä, ettei oma äitinikään ole mikään pullantuoksuinen essussa pörräävä kodinhengetär. Tämä ei ole mikään moite äitiäni kohtaan. Ei missään nimessä. Äitini on huippu tyyppi omalla kieroutuneella tavallaan. Huumorintajunsa on loistava ja takuulla hän jakaa mielipiteitä suuntaan jos toiseen, kuten minäkin. Kouluaikana saatoin monesti löytää kaveriporukkani istumasta meiltä kotoa äitini seurasta. Ei niitä haitannut, vaikken itse kotona ollutkaan, kunhan äitini oli. Tämä nyt ei kuitenkaan muistaakseni ollut tarkoitus käsitellä äitiäni, joten palataanpa asiaan. Terkkuja äitille.

Mä olin hyvin pitkään sitä mieltä, etten koskaan mene naimisiin tai tee yhtään lasta. Sittemmin mieleni muuttui sen verran, että saatoin ajatella meneväni naimisiin. Kerran. Ajattelin, että kun menen naimisiin, niin se on sitten siinä. Että eroamisen takia en naimisiin halua ja teen kaikkeni, ettei sellaista tule. Olin sitä mieltä, että ero ei ole vaihtoehto, vaikka kuinka huonosti menisi. Paitsi, jos kyse on väkivallasta. No, ei ollut väkivaltaa, ei edes pelkoa siitä. Lapsiakaan ei ole yhtään omaa, mutta yksi avioero on takana. Kuinkas näin pääsi käymään?!

Olin elänyt melko pitkään sinkkuna. Omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni kiinnostumatta tosissaan yhdestäkään miehestä siinä mielessä. Kaverini olivat sitä mieltä, että olen elänyt puutteessa liian pitkään ja että mulle on löydettävä mies. Eräs Viiviksi kutsuttu (terkkuja sinne) miespuolinen kaverini oli saanut uuden opiskelukaverin eräästä nuoresta kundista ja oli sitä mieltä, että meitä täytyy alkaa naittaa yhteen. Sinkkuja kun oltiin molemmat. Suoraan sanottuna en alkuun ajatellut yhtään tätä nuorta miestä potentiaalisena poikakaverina. En edes potentiaalisena puutteen poistajana. Kuitenkin, mitä enemmän tämä nuori miekkonen istui työpaikallani milloin oluella, milloin kahvilla ja mitä enemmän häneen tutustuin, sen enemmän hänestä kiinnostuin. Hän oli minua lähes kymmenen vuotta nuorempi, joka aiheutti minulle alkuun ehkä suurimman esteen ajatella häntä muuna kuin baarin asiakkaana ja korkeintaan kaverina. Tämän tyypin huumorintaju oli kuitenkin minun kieroon mieleeni vetoava ja mitä enemmän aikaa hänen kanssaan vietin, sen komeammaksi hän alkoi silmissäni muuttua. Kohta huomasin, että odottamalla odotin tapaamisia ja mesekeskusteluja hänen kanssaan ja perhoset lentelivät vatsassa ajatellessani häntä. Sinkkutyttöä vietiin.

Aika pian tämä herrasmies muutti luokseni. Minulla oli hyvin vahva tunne, että se on siinä. Elämäni mies. Meillä ei ollut muuta yhteistä, kuin huumorintajun samankaltaisuus, mutta silti. Meillä kosketeltiin paljon. Halailtiin, pussailtiin, ohikulkiessa hipaistiin. Kuljettiin käsi kädessä. Kotona ja julkisilla paikoilla. Perheeni, ystäväni ja sukulaiseni rakastuivat tähän nuorukaiseen siinä missä minäkin. Hän on hyväkäytöksinen ja kohtelias kaikkialla ja kaikille. Ja rakasti minua niinkuin minä häntä. Elämä soljui eteenpäin ja olin onnellinen. Hänen kotikylillään tapahtui ikäviä asioita, joiden takia pakkasimme kamamme muuttoautoon ja muutin pois kotoani. Silloisesta asuinpaikastani oli minulle koti tullut niinä kymmenenä vuotena, jotka siellä ehdin viihtyä. Nyt muutin mieheni mukana itselleni täysin uuteen kylään, hänen synnyinseudulleen. Mitäpä ei rakastunut ihminen tekisi toisen vuoksi.

Suunnilleen kolmen vuoden yhdessäolon jälkeen menimme kihloihin. Olimme ystäväni häissä ja kysyin siellä, että "milloin meidän häitämme tanssitaan?".

Hän sanoi, että "ensi kesänä?"
Siinä oli kihlautumisemme kaikessa romanttisuudessaan. Romantiikka ei nyt varsinaisesti kuulunut meidän kummankaan tapaan elää ja toimia. Meidän kynttiläillallisemme oli tuikku pöydällä ja ruokana makaroonimössö. Se oli osa meidän keskinäistä huumoriamme. Hauskaa aikansa, mutta parhaatkin vitsit usein toistettuna  menettävät tehonsa..

Kesäkuussa 2013 minulla oli polttarit. Ystäväni yllättivät minut totaalisen täydellisesti. He hakivat minut töistä kesken kaiken ja ne bileet kestivät koko viikonlopun. Olin onneni kukkuloilla elämäni tärkeimpien ihmisten ympäröimänä tekemässä juuri sellaisia asioita, joista nautin. Ystäväni tuntevat minut ja olivat tehneet viikonlopusta täydellisen. En unohda sitä ihan koskaan. Kiitos siitä, vieläkin.
Elokuussa 2013 tanssittiin meidän häitämme. Viikko ennen hääjuhlaa meinattiin lyödä erään tappelun tuoksinnassa pillit pussiin ja perua koko homma. Meillä ei enää kosketeltu. Ei pussailtu, eikä kuljettu käsi kädessä. Välillä nukuttiin eri huoneissakin. Tiesimme jo silloin, että tämä tuskin kantaa loppuikäämme, mutta kaikki oli jo niin valmista häitä varten, ettei antanut luonto periksi perua. Onneksi ei, sillä häät oli upeat.


Ne oli juuri sellaiset, jollaisiksi ne halusimme. Paljon rakkaita ihmisiä, loistavaa ruokaa ja juomaa. Ohjelmaa oli perinteisestä erikoisempaan ja kaikki viihtyivät. Meillä oli loistava bilebändi, joka ei itsekkään meinannut malttaa lopettaa soittoaan, koska meininki oli niin hyvä. Eräs muutama kuukausi aiemmin naimisiinmennyt pari sanoi ehkä suurimman kohteliaisuuden häistämme, jota kukaan koskaan. He sanoivat, että "vaikka omat häät olivat vastikään, niin pakko sanoa, että nämä on parhaat häät, joissa ollaan koskaan oltu." Se lämmitti.
Ne olivat parhaat häät joissa minäkään olen koskaan ollut. Ottaisin ne uudelleen milloin tahansa, vaikka se liitto eroon päättyikin.

Kuva: Vesa Ranta

Kun se läheisyys katosi suhteestamme, alkoi alamäki. Meiltä puuttui kokonaan seksi, kosketus, läheisyys ja lämpö. Olimme kuin kaverit, eikä se riittänyt kummallekkaan. Kuitenkin me kumpikin olimme sitä mieltä, että yritetään vielä. Kyllä me kuitenkin toisiamme rakastimme edelleen. Puhuimme, sovimme, itkimme ja yritimme taas. Se vain on niin, että kun kuilu kasvaa liian syväksi, niin sitä on käsittämättömän vaikea kuroa umpeen. On, vaikka haluakin olisi. Ystäväni huomasivat, että olin muuttunut ja etten ollut onnellinen. Minä tiesin, ettei tämä aiemmin minulle niin rakas mieskään ollut onnellinen minun kanssani. Emme enää osanneet puhua toisillemme kuin tiuskien ja molempia ahdisti olla yhtä aikaa kotona. Kuilu kasvoi kasvamistaan. Vaikka olisin halunnut mennä syliin, halata ja suudella, ei enää osannut. Välimatka oli liian pitkä. Olimme olleet yhdessä seitsemän vuotta, joista naimisissa kolme, kun nostimme kädet pystyyn. Joulukuussa 2016 allekirjoitimme lopulliset eropaperit. Olin tuhansina pirstaleina jo valmiiksi, koska elämäni koira oli kuollut lokakuussa täysin arvaamatta. Se, että en saanut silloin aviomeheltäni yhtään tukea, oli minulle se viimeisin niitti. Ja kyllä, se oli oikeasti minulle iso asia. Se koira.

Silloin olimme oikeasti niin lopussa kumpikin, ettei hänkään vaan enää osannut puhua minulle. Takuulla hän olisi halunnut tukea minua, koska tiesi kuinka tärkeä se koira minulle oli. Hän ei vain osannut. Ei enää. Sillä hetkellä minä vihasin häntä sen takia. Jälkeenpäin minä ymmärrän hyvin hänen käytöstään, mutta silloin se tappoi minut sisältä. Ei hänkään enää joulukuussa miettinyt kahdesti allekirjoittaakko eropaperit, kun ne hänen eteensä annoin. Taisimme huokaista helpotuksesta yhtä syvästi kumpikin. Olimme vapaita. Tämä oli tässä. Enää ei tarvinut vältellä toista, eikä yrittää pakolla. Nyt alkoi vain se paskamyrskyn odottelu ulkopuolelta. Ulkopuolisilta ihmisiltä.

Se on jännä, että niin monella ihmisellä on mielipide toisten elämään ja suhteeseen. On, vaikka he eivät päivääkään ole eläneet heidän elämäänsä. On vain se, mitä on nähty ja kuultu. Se ei ole silti kuin murto-osa siitä, mitä ne kokee, jotka sitä elämäänsä itse elävät. Minä tiedän tänäkin päivänä, että kaikki tämä on kaadettu minun niskaani tietyiltä tahoilta. Ero on ollut minun syyni ja alunperinkin olen ollut paska ihminen ja ihan väärä nainen silloiselle miehelleni. VÄÄRIN! Minä olin täysin oikea ihminen hänelle silloin ja hän minulle. Näin asioiden kuului mennä. Sanokaa ihan mitä haluatte, mutta minä en ollut yksin syypää mihinkään ongelmiimme. Eikä ollut hänkään. Meitä tarvittiin kaikkeen kaksi. Siihen, kun oltiin onnellisia ja siihen, kun oltiin onnettomia. Paljon olisi voinut kumpikin tehdä asioita toisin, mutta jälkeenpäin on kenenkään turha louskuttaa nokkaansa. Se meni miten meni ja molemmat oppivat jotain.

Kyllä, myös avioero oli kohdallamme täysin oikea ratkaisu. On nimittäin niitäkin, jotka arvostelevat meitä siitä, että menimme liian heppoisin perustein naimisiin ja vielä helpommin erosimme. VÄÄRIN. Me menimme naimisiin, koska silloin koimme, että me olemme me vielä vanhanakin. Kyllä meillä usko meihin oli, vaikka riitelimmekin. Oli niin kauan, kunnes ymmärsimme, että tapamme toisemme sisältä, jos vielä jatkamme. Kyllä me yritimme liittomme pelastaa. Ihan todella yritimme.

Tähän haluankin sanoa kaikille, että arvostakaa sitä kosketusta ja toisen läsnäoloa. Älkää antako ylpeytenne pilata läheisyyttä välillänne. Jos se häviää suhteesta, niin jokainen päivä minkä annatte sen jatkua, kasvattaa kuilua välillänne. Eräänä päivänä huomaatte, että teidän kahden rakennusaineet eivät enää riitä siihen, että saisitte tehtyä sillan sen kuilun yli. Se on lopun alkua se. Antakaa anteeksi ja pyytäkää anteeksi. Kosketus on elintärkeää rakkaudessa.

Nyt, kun avioerosta on jo toista vuotta, olen onnellisesti avoliitossa. Ollut jo hyvän aikaa. Tiedän, että joidenkin mielestä hyppäsin uuteen suhteeseen, vaikka en ollut entisestä ehtinyt pois. Kyllä, siltä se voi näyttää ulospäin, mutta olimme tehneet sitä eroa henkisesti jo niin kauan, että kun se lopullinen ulospäinkin näkynyt ja kuulunut ero tuli, olimme käytännössä olleet kaikkea muuta kuin pari jo kauan. Silloinkaan kukaan muu kuin me, ei sitä meidän elämää elänyt ja on täten täysin turha leuanlouskuttaja mielipiteineen. Terveisiä vaan, nimiä mainitsematta.

Nykyinen mieheni oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan silloin, kun se elämäni koira kuoli ja olin hajalla kaikin puolin muutenkin. Hän oli olkapää, johon sain itkeä kaiken paskan. Hän ei säikkähtänyt, vaan oli kuin peruskallio siinä. Olin myös tuntenut hänet jo vuosia, koska olemme samassa työpaikassa. Yksi asia johti toiseen ja nyt olen onnellisempi kuin ikinä koskaan milloinkaan. Hän rakastaa minua kaikkine vikoineni. Hän on oikeasti minun paras ystäväni. Voin puhua hänelle ihan kaikesta. Hän jumaloi minua ja kertoo sen. Sanoin ja teoin. Usein. Itsetuntoni, joka ei aiemminkaan ole ollut mitenkään  huono, on noussut kohisten. Teemme asioita paljon yhdessä. Hän jopa jakaa nykyään koiraharrastukseni kanssani, eikä oikeasti näytä olevan siitä lainkaan pahoillaan. Me nautimme toistemme seurasta. Meillä on samanlainen huumorintaju ja hän puolustaa minua tarvittaessa miltä tahansa möröltä. Enkä koskaan olisi tutustunut häneen, mikäli en silloin vuosia sitten olisi muuttanut tänne missä nyt asun, silloisen mieheni mukana.

Entisen mieheni nykyinen avovaimo taas on tyyppi, johon ensin tutustuin minä, eräässä tapahtumassa kolmisen vuotta sitten. Nainen, joka jakaa mielipiteitä yhtä lailla kuin minäkin. Nainen, joka ei kumartele kuvia ja on ylpeästi sitä mitä on. Hän tuli sen tapahtuman jälkeen kerran meille viikonlopuksi kylään ja tapasi silloin exäni ensimmäistä kertaa. Molemmat harrastavat itsepuolustuslajeja ja heillä oli todella paljon yhteistä heti. Luulen, että he ihastuivat toisiinsa jo silloin. Kyseinen nainen tiesi jotain vaikeuksistamme ja hän eli omaa eroaan samaan aikaan. Silloinen mieheni ei todennäköisesti koskaan olisi tavannut tätä naista, mikäli meitä ei olisi ollut. Jos minä en olisi mennyt siihen tapahtumaan ja tutustunut häneen. Tykännyt hänestä ja hän minusta niin, että hän tuli meille kylään. Kaikella on tarkoituksensa, aikansa ja paikkansa. Hän oli ex.miehelleni sittemmin se olkapää johon nojata ja ex.mieheni hänelle hänen oman elämänsä mullistuksissa. He osaavat arvostaa toisiaan takuulla paremmin siksi, että molempien elämässä ovat olleet juuri ne ihmiset ketkä ovat olleet. He ovat onnellisia yhdessä nyt ja näin kuuluu olla. Ovat olleet jo pitkän tovin.
Se, mitä tapahtuu vuoden tai kymmenen vuoden päästä, tapahtuu siksi, koska niin täytyy. Yhdessä tai erikseen.

Älkää siis ihmiset kuvitelko, että teillä on oikeus arvostella toisten elämää millään tavalla, jos ette sitä elä. Te voitte tietää jotain. Te voitte tietää mielestänne paljonkin. Te ette silti tiedä kaikkea. Ja muistakaa, että kaikessa on enemmän kuin yksi puoli. Yhden tarinan kuuleminen ei tarkoita, että tiedät koko stoorin.
Älkää antako ylpeytenne tappaa läheisyyttä. Puhukaa, pyytäkää anteeksi ja antakaa anteeksi. Älkää kuitenkaan jääkö onnettomaan elämään vain siksi, ettette uskalla lähteä. Ei sen tarvitse aina olla väkivaltaa tai pettämistä. Se voi olla ihan muutakin. Elämä on liian lyhyt ollakseen onneton. Elämää on avioeron jälkeenkin. Joskus jopa parempaa, kuin mitä koskaan uskalsit kuvitella.

Rakastakaa ja tulkaa rakastetuksi, olette ansainneet sen. Ainakin suurin osa teistä.

CIAO!

-Minna