Long time no see - Uus startti
Tässäpä onkin vierähtänyt luvattoman kauan ilman yhtään blogipostausta. Johtunee opintokiireistä, sekä siitä, että pää on kyllä täynnä asiaa vaan ulosanti ei oo lähteny. Mä jotenki aluksi ajattelin, että on tiettyjä juttuja, joista haluan kirjoittaa ja mietin monta otsikkoa jo valmiiksi, että niillä mennään. Eihän se ihan niin lähteny, ei.
Kyllä, ne asiat, joista aiheet on jo valmiina, haluankin kirjoittaa, mutta vasta sitten, kun se tulee luonnostaan. Sillai, että oikein polttelee päästä oksentaan ne asiat ulos. Nyt monestikkaa ei niin ollu, vaan kirjotin välillä vähän väkisin tietystä aiheesta. Tyssäähän se. Vaikka sitte "opintokiireiden" takia.Mä tiiän, että siellä on ihmisiä, jotka oikeesti tykkää lukea näitä mun horinoita. Kiitos siitä. On sitte toki niitäki, joita **tut kiinnostaa, mutta lukevat silti. Että pääsisivät uteliaisuuttaan tsekkaan, että mitä tällä kertaa. Jos oiski jotain meheviä juttuja, joista vois sitte työpaikan kahvipöydässä pyöritellä silmiään muiden kanssa ja mutista, kuinka sekopää tämä koko akka on.
Mun blogin lukukerrat kertovat sen, että tämä jopa kiinnostaa. Siksi en halua tätä kokonaan haudata, kun kerran aloitin. Se podcast tyyppinen juttu on edelleen haave ja kyllä vielä saan jotenkin hoidettua senkin. En silti näköjään vielä. Ideoita sen helppoon toteuttamiseen otetaan innolla vastaan.
Kukapa sitä ei haluaisi kuunnella vaikkapa koiraa kusettaessaan tätä sulosointuista viskibassoa??!! Kaikki haluaa!
Sitähän minäkin.
Otetaan nyt kuitenkin uus startti tähän kirjotushommaan. Toivottavasti pysyt mukana. :*
 |
| Viitamäki, Pyhäntä. Kesä 2019. Kuvan otin iha itte. |
Ja hei, me ollaan persaukisia, mutta selkeesti ei köyhiä, koska köyhät ei läskisty. Jotain positiivista. Nii ja on meillä tosiaan koiria yks enemmän ku maaliskuussa. Vahingossa. Siitä mahollisesti toiste enemmän.
Nyt elokuussa meillä alotti koululla uudet ykköset. On niinku kakarana se vinha fiilis, ku oot osa sitä "vanhempaa" porukkaa. Sen lisäksi, että mm. minä alan olla oikiasti vanha. No mutta ettet oo enää "ökö".
Ökö on siis ainakin Oulun seudulla seiskaluokkalainen. Just ala-asteelta siirtyny pelokas yläasteelainen, jota kaikki isommat kyykyttää. No ei onneksi ainakaan enää niin, mutta "lempinimi" seiskoille kuitenkin säilyy.
Meidän "ököt" on siis nyt elho19-porukka, joista oon kyllä jotenki kauheen innoissani. On ollu ihanaa erästäkin nykyistä elholaista instassa seurata, kun sai katsoa miten ne kävi läpi samoja jännityksiä pääsykokeista, sisäänpääsystä ja opintojen aloituksesta. Omassa muistissa on samat asiat niinku ois tapahtunu eilen. Sitte iskee se paniikinomainen, jopa surullinen haikeus siitä, että kohta tämä on ohi. Ainakin toivottavasti. Ja toisaalta sitä toivois, että vois "jäädä luokalle" ettei se loppus.
Aatelkaa, mulla, melkein 4kymppisellä akalla tämmöset fiilikset.
Meillä oli itellä kesällä opinnot senverta katkolla, ettei tasaisen tappavaa rytmiä fyysisessä koululla käynnissä ollut. Opiskeltiin kyllä kesälläkin, mutta vähemmän ja lomailtiinkin myös. Nämä munki opintoja rahoittavat tahot laskee siten, että kesä-elokuu on opintovapaata aikaa. Sitä semmosta kesälomaa, jos tiiätte?!? Ne ei sillon myöskään maksa mistään mitään ja ainakaan tämmönen aikuinen ihminen, joka joutuu itse laskunsa maksamaan, ei pärjää ilman töitä.
 |
| Työpaikkaromantiikkaa. Aviomieheni on siis samalla tontilla töissä, missä minäkin. |
Toinen vaihtoehto olisi ollut hakea vaikka soviteltua opintotukea, tms., koska opintoja kuitenkin oli jonkin verran, mutta se paperishow ei nyt välttis ollu se mitä kaipaan kesääni. Parin kopon takia. Vaihtoehto kolme oli, että hommaan jotain muuta työtä tuolle välille ja koska Oulussakaan ei enää Anttilaa ole, jonka kulmille vois mennä tarjoamaan päiväkahviseuraa, oli ideoitava muuta.
Mun kaverini aviomies, jonka kaverikseni lasken toki hänetkin, huuteli naamakirjassa jo aiemmin, että he kaipaavat yritykseensä trukkikuskia kesätuuraukseen. Huomasin päivityksen kyllä, mutta en siihen ensin sen kummemmin reagoinut. Jotain jäi silti kytemään heti tähän ah, niin fiksuun ja kauniiseen kupoliini.
Kyseinen yritys siis operoi trukkipalveluja samalla tontilla, jossa itse olen vakituisessa työssä. Minä hallin sisällä, he pihalla. Jotain hajua mulla siis oli siitä mitä kaikkea ne tekee. Tai ei, mutta siitä oli minkälaisten tuotteiden kanssa he operoivat. Sekin on jo eteenpäin.
Mulla ei ollut minkään valtakunnan hinkua palata edes hetkeksi omaan työhöni, koska työilmapiiri on siellä totaalipaska. Joku pieni ääni mun pään sisällä raksutti tovin jos toisenkin tästä trukkihommasta ja yks ilta, kun näin tuon päivityksen uudestaan, sanoin mun miehelle, että "entä jos haen tuonne?". Mieheni sanoi välittömästi, että "Hae ihmeessä. Ne saatta jopa ottaa sut, koska jonoa paikkaan ei ole sen lyhyen määräaikaisuuden vuoksi ja sä kuitenkin tunnet tontin, joten.."
Ja niin mä kirjotin kaverilleni viestiä.
"Moro. Elläissää en oo ees trukin kopissa käyny, mutta jos uskallatte mulle sen koneen luottaa, niin mä voin tulla kesäksi. Lupaan oppia ees kohtuu nopeesti. En voi ihan heti alottaa sillon, ku tarviitte, mutta viikko, pari siitä."
Hullu kai minä oon. Tuskanhiki alko valua samantien. Mitä helvettiä mä _taas_ teen??
No kaverini, olkoon hän tässä vaikkapa Jarkko, laitto mulle viestiä, että mun soittaa asap. Soitin, puhuttiin ja sovittiin, että hän vielä keskustelee firman toisen omistajan, sekä toisen palkollisen kanssa ja palaa asiaan. Olkoot he vaikka Hannu ja Jouni.
Taisi olla jo seuraava päivä, kun Hannu soitti minulle ja lupasi paikan. Sovittiin aloitus ja kas, olin jälleen kyllä niin kaukana omalta mukavuusalueeltani, kuin ikinä. Oli siistiä, kun tajusi, että oppii taas uutta, mutta samalla kurkki kyllä jännäkakka niin lähellä housun saumaa, ettei taas pitkään aikaan. Taisi tulla ihan hajun kanssa.
Ekana päivänä mua pelotti niin paljon, etten edes muista millon. Kaikki kokeet, kilpailut, testit ja tentit on mulle yhtä tympeyttä aina ja siksi välttelen niitä viimeiseen asti. Tämä oli jotain vielä pahempaa. Se hetki, kun astut, tai oikeammin roikaiset sen mitä vanhoilla tappijaloillasi pääset, yli sun mukavuusalueen, on hirveä hetki. Tekis mieli vaan kääntyä kannoillaan, juosta kotiin ja vaihtaa osoite, nimi, sekä puhelinnumero. Niin ja asuinmaa.
Sitten se on ihan joka päivä sitä samaa helvetin piinaa niin kauan, kunnes opit.
Jouni oli alkuun mulla opettajana. Eka se anto mun vaan istua kyydissä ja rauhassa kartoittaa, että mitä kaikkea tuo homma lopulta pitikään sisällään. Samalla se tietenkin näytti koko mööpelin hallintalaitteet. Se nimittäin tuommonenkin 7t kg nostava rakkine on aika näpäkkää tuhoa aikaansaava, mikäli sitä ohjastaa väärään suuntaan. Se 7000kg on vielä hitokseen enempi, ku mitä vaikkapa tämän kylän kovin kolli nostaa penkistä. Niinku PALJON enempi. Ei kestä kauhiasti ryssiä ei.
Ei paineita.
 |
| Trukin puikoissa |
Toisen päivän puolessa Jouni sitten otti toisen koneen käyttöönsä ja pisti mut opiskelemaan ihan ittekseni. Aluksi lapoin kuormalavoja kasaan ja erilleen ja toiseen kasaan ja niin edelleen. Siitä sitten pikkuhiljaa ihan oikeisiin töihin. Olihan se alku yhtä sohimista. Neljä vipua mistä piikkejä säädellä, eikä ne totellut ikinä niinku halus. Ärsytti. Mä oon vähän niitä tyyppejä, että vaikka mua pelottaa, mä haluan oppia asiat NO-PE-AS-TI.
Mieluummin eilen.
 |
| Maisemaa työmaalla |
Oli se sitten uudet opinnot, uusi ihmissuhde, uusi työ tai kokonaan uuden taidon opetteleminen, se takuulla jännittää. Jopa pelottaa. Haluaisin vain tällä tsempata siihen, että silti kannattaa kokeilla. Kun siitä vaan sinnikkäästi askel askeleelta vääntää läpi ja yli, niin palkinto on moninkertainen.
Kyllä minäkin kuulin kuinka oli ihmetelty mun palkkaamistani trukin puikkoihin.
Nainen. Lähellä keski-ikää. Ei ikinä ajanut trukkia. Ei se voi oppia. Mitä järkeä? Miksi tuo? Ois kai niitä parempiakin ollut?
Onneksi Jarkko ja Hannu olivat joko a) niin saatanan epätoivoisia, b) niin rohkeita, tai c) kaikkea edellä mainittua, että luottivat muhun. Luottivat, että opin asian siinä missä kivekset omaavakin. Nyt tuon kesän jälkeen voin minäkin sanoa, että ei, trukki ei vaadi polttoaineekseen kiveshikeä, eikä rintakarvoja. Liioin ne ei sen ajamista ja sillä työskentelyä myöskään haittaa.
Uskaltakaa, tehkää ja luottakaa itseenne! Oli kyse ihan mistä tahansa. Ja sanokaa suoraan jos välillä vähän pelottaakin. Se helpottaa. Plus se helpottaa niitä kanssaeläjiä, koska ei kukaan voi tietää mitä sun päässäs liikkuu, jollet kerro. Sillon, ku sä kerrot miltä tuntuu ja missä mennään, niin suhun osataan suhtautua oikein. Kyllä, niitä paskanokkia on aina, jotka käyttää kaikkea sua vastaan, mutta ne nyt tekee sen enikeis. Koeta olla välittämättä niistä.
Olipas ihana ja niin hyvin tsemppaava kirjoitus ❤️ Kiitos omalta osaltani ja hirveen paljon Tsemppiä myös multa teille "vanhoille" elhoille! ��
VastaaPoistaKiitos. 😊 ❤️
Poista