Lapsuuteni sankarille

Helmikuun alussa uneni läpi aivoihini tunkeutui tieto Matti Nykäsen kuolemasta. Olin siis käynyt jalkeilla jo pari tuntia aiemmin ja takas sänkyyn kömpiessäni olin laittanut Suplasta Aamulypsyn kuulumaan taustalle. Nukahdin uudelleen, mutta yhtäkkiä kahdeksalta olin täysin hereillä. Nanosekuntissa. Kylmäs.

Heti uutisen kuultuani mieleeni muistui harmaa nahkasohva, joka meillä joskus kauan sitten kotona oli. Yhtäkkiä me äitini kanssa jälleen istuimme vierekkäin sillä sohvalla. Asunto oli hämärä ja ainoa valo kajasti televisiosta. Katseemme oli nauliintunut ruutuun. Edes minä, pieni lapsi, en pukahtanut sanaakaan. Hyppyvuoroon tuli Matti Nykänen ja tuskin uskalsin hengittää. Jännitti niin kovin. Lämpimiä muistoja. Yleensä sen jännityksen kruunasi se, että Matti nousi palkintokorokkeelle. Monesti vielä juuri sille korkeimmalle pallille. Olin hiton ylpeä pieni ihminen. Olin, vaikka se en ollut minä, joka oli niin ylivoimainen. Se oli minulle tuntematon, järjettömän lahjakas urheilija.
Se oli koko kansan Matti.

Minä ja äitini joskus kauan sitten.
Silloin, kun minäkin olin
pieni ja viaton.

Nämä muistikuvat on sieltä 1980-luvun puolelta, luonnollisesti. Se oli aikaa, kun kaikilla töllön omistavilla piti olla tv-lupa ja kylillä kierteli tietenkin moisen luvan tarkastajia. Yhden jos toisenkin kerran meillä leikittiin, ettei olla kotona, kun ovikello soi. Rikos lienee jo vanhentunut, joten nyt senkin voi ääneen sanoa. Tai kirjoittaa. En toki silloin ymmärtänyt tätä yhteyttä, mutta näin myöhemmin asiat on valjenneet. TV-lupatarkastajahan siellä on rimputellut. Minut sai silloin takuuvarmasti istumaan hiljaa paikoillaan, jos suinkin televisiosta sattui tulemaan mäkihyppyä. Etenkin, jos siellä hyppäsi Matti.

Mä jo pienenä katselin Nykästä, että se näytti hyvin paljon samalta, kuin minun oma isäni. Mene ja tiedä, oliko tällä merkitystä sille, että Nykäsen uraa niin innokkaasti seurasin melko alusta televisioituun hautajaissaattueeseen asti. Oli niin tai näin, mutta olin ihan oikeasti todella surullinen kuultuani Matin kuolinuutisen. Oli, kuin joku oma kaveri olisi kuollut. Kyyneleet kirposivat silmiin monta kertaa.

Nuorempi sukupolvi tietää Matista lähinnä lehtien palstoilta kerrotuista ryyppyreissuista, naisjutuista, avioliitoista, eroista ja jopa vankilatuomiosta. On ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että hän joutikin kuolla, koska oli pelkkä akan hakkaaja. (Siis oikeasti olen kyseisiä kommentteja lukenut somen ihmeellisestä maailmasta ja minusta on järkyttävää, että kukaan päästää sellaista suustaan, tai näppikseltään. Ikinä.)
On myös ihmisiä, jotka ymmärtää, että lehtien palstoilla kerrottu ei aina välttämättä ole se koko totuus. On ihmisiä, jotka ovat nähneet ne huikeat, täysin ainutlaatuiset ja ylivoimaiset urheilusuoritukset, joita Matti teki. Meitä on moneksi. Matista oli moneksi.

Mä en halua koskaan kenenkään luulevan, että musta on ok lyödä heikompiaan (oli se sitten mies tai nainen). En halua koskaan, että kukaan ajattelee, että musta on ok kännipäissään, tai selvinpäin puukottaa ketään. En halua, että kukaan luulee, että oon ihan fine sen kanssa, että kännin piikkiin voi laittaa kaikki toilailunsa. Ei todellakaan. Silti mua harmittaa, että Matti elämässään sai niin hitosti paskaa niskaansa. Hän oli alkoholisti. Vähintäänkin niin sanottu tuurijuoppo. Se on tässä maassa aika yleinen diagnoosi. Alkoholi on edelleen viisasten juoma, mutta tyhmänkin päähän se menee. Monista  pirun kilteistä, fiksuista ja ihanista ihmisistä tulee viinapirun myötä yksiä perkeleitä. Itse he harvemmin edes asiaa sisäistävät, mutta kanssaeläjät sitäkin rankemmin. Matti sisäisti. Ainakin näin olen ymmärtänyt. Olen myös katsellut alkoholismia erittäin läheltä elämäni varrella. Suunnilleen siis tiedän mitä se on.

Itse en tietenkään henk.koht. Mattia tuntenut, mutta koska olen seurannut hänen uraansa hyvin alusta saakka ja viitsinyt lukea ja kuunnella muutakin, kuin pelkät seiskan kohuotsikot, niin mielikuvissani hän oli hyvin herkkä ihminen. Ei voi olla sattumaa, että kaikki, jotka hänen kanssaan oli erittäin läheisiä, pitivät häntä kilttinä, reiluna, muita ajattelevana ja rakastavana ihmisenä. Ihmisenä, joka kärsi jokaisesta kännitoilailustaan ihan todella, kun oli reissustaan selvinnyt. Ihminen, joka myös kantoi vastuunsa toilailtuaan. Näin minä tunnen ja koen.

Se, miksi halusin edes tämän tekstin kirjoittaa, oli kai sitä, että haluan käsitellä tuon mulle tuntemattoman, mutta monelle niin tärkeän ihmisen kuolemaa. Käsitellä sitä, että se sattui muhun enemmän ku koskaan oisin voinut etukäteen kuvitellakkaan. Kai myös hieman se, että jostain syystä haluan "puolustaa" Mattia. Tuota maailman parasta mäkihyppääjää. Huippu-urheilijaa. Tuota haurasta ihmistä, joka teki järjettömästi virheitä, mutta joka oli siksi myös enemmän inhimillinen, kuin monikaan julkkis. Ehkä enemmän, kuin kukaan muu julkkis tässä maassa.

Meillä kaikilla on takana parisuhteita. Kaikki ei ole johtanut avioliittoon, eikä edes avoliittoon, mutta suhteita. Kaikilla on myös muu menneisyytensä. Väitän, että hyvin helvetin harvassa on ne ihmiset, jotka uskaltaisivat antaa elämänsä julkisuuden riepoteltavaksi. Luurankoja löytyy kaapista takuulla ainakin 99% ihmisistä. Silloin kiittää luojaansa, ettei ne ole yleisesti arvosteltavissa. Toisilta ei edes kysytä.  Ja se 1%, joilta niitä luurankoja ei löydy, on satuolentoja.

Kerronpa tähän vielä aika raffin tarinan omasta elämästäni. Olin kerran, vuosia vuosia sitten istumassa iltaa paikassa X. Siellä oli muutamia huikeita, ihania, kilttejä, mahtavia ihmisiä. Illan tullen ihmiset päihtyivät ja mielipiteet alkoivat tulla kärkkäämmin esiin. Asiat, välillä jopa ihmiset, alkoivat riidellä. Lopputulemana minä ja ystäväni juostiin karkuun juhlapaikan isäntää, joka koetti ajaa ylitsemme mönkijällä. Hullun kiilto silmissä ja ihan tosissaan. Hän oli raivostunut jostain ystäväni sanomisesta ja oli tasan sitä mieltä, että häntä pitää satuttaa ja lujaa. Minä puolustin ystävääni ja jouduin sitä kautta myös kohteeksi.
Jossain vaiheessa olin varma, että me kuolemme sinne, jos ei keksitä jotain. Olimme korvessa, kaukana mistään. Otin puukon käteeni, suojatakseni itseäni ja ystävääni. En todellakaan aikonut sillä kehenkään sohia, mutta oikeasti luulimme kuolevamme ja olin valmis puolustamaan henkeämme hinnalla millä hyvänsä. Lopulta olin tilanteessa, jossa juhlapaikan isäntä seisoi edessäni ja otti puukon terästä kiinni. Tajusin, että mikäli hän saa puukon itselleen, hän takuulla lyö sillä joko minua tai ystävääni. Pidin puukosta niin lujaa kuin koskaan kykenin ja lopulta nykäisin sen nopealla liikkeellä takaisin itselleni. Puukko viilsi paikan isäntää peukalosta todella syvältä. Hän hätääntyi ja tilanne laukesi. Laukesi siinä mielessä, että hänen mielenkiintonsa siirtyi täysin omaan itseensä, hänen verta vuotavaan sormeensa ja hän jätti meidät rauhaan. Hän hommasi kyydin tikattavaksi ja me selvisimme säikähdyksellä. Ja paskalla fiiliksellä. Mutta selvisimme.

Miksikö kerroin tuon? Kerroin sen siksi, että haluan sanoa, kuinka oikeasti hyvienkin ihmisten persoona saattaa muuttua, kun on tarpeeksi viinaa, tarpeeksi kärkkäitä mielipiteitä, liikaa vahvoja persoonia ja oikeat, eli helvetin väärät olosuhteet. En enää tänä päivänä muistele kyseistä tyyppiä mitenkään pahalla, mutta ei nämä kokemukset hänen seurassaan unohdu toki koskaan. Tämä kyseinen ihminen ei ole aina väkivaltainen tai vittumainen sinällään, vaikka tuo yllämainittu ei ainutkertainen juttu ollutkaan. Tietyt ihmiset/asiat/persoonat/mielipiteet samassa paikassa on vaan totaalisen huono yhdistelmä.
Väitän, että niin kävi monta kertaa myös Matille. Väitän, että niin käy tässä elämässä monelle muullekin. Kaikkea ei vain puida julkisuudessa.

Mä tiedän hemmetin monesta ihmisestä hemmetin paljon asioita, jotka ei kestäisi julkisuutta. Omassa elämässäni on paljon asioita, jotka ei kestäisi julkisuutta. Jos sinua ja sinun virheitäsi pitäisi ymmärtää, niin miksei niiden, jotka elävät julkista elämää? He saavat leivän pöytäänsä välillä siitä, että antavat kuvata ryyppyreissujaan, mutta oikeuttaako se oikeasti sinua olemaan ilkeä? Ilkeä  tuntemattomalle ihmiselle? Ei minusta. Kritiikkiä saa antaa ja rakentavaa palautetta, mutta ilkeys. Se on puhdasta paskaa. Sillä ei kukaan koskaan missään voita mitään. Ikinä.

Matti Nykänen postimerkissä. Kuva: Wikipedia.

Lapsuuteni sankarille. Matti Nykäselle. Miehelle, jota kyynelsilmin lapsena televisiosta seurasin. Niitä uskomattoman upeita urheilusuorituksia. Niitä upeita, ylivoimaisia hyppyjä. Useita mitaleja ja mainetta Suomelle. Se mielestäni isääni ulkonäöllisesti muistuttava, hymyilevä, herkkä suomalainen mies. Mies, jonka kuolema kosketti mua syvästi. Todella syvästi.

Teille kaikille, jotka koskaan olette tehneet virheitä. Teille, jotka virheistänne huolimatta uskallatte olla sitä mitä olette. Hyvässä ja pahassa. Teille, jotka kuitenkin pyritte hyvään. Teille, jotka haluatte vain elää rauhassa ja rakastaa. Kaikille teille tavallisille, ihanille ihmisille.

Nuku hyvin Matti.

-Minna

PeeÄs: Helmikuussa nukkui pois myös Yön laulaja Olli Lindholm. Yön 80-luvun biisit on mulle todella tärkeitä ja rakkaita. Yllättävä poismeno tämäkin. Nuku hyvin Olli.