Tyyppi nimeltään PLÄÄH

Ulkona on harmaata, kohta sataa. Hitollisen niskajumin takia oon vielä tämän päivän saikulla. Onneksi se on jo vähän löysännyt eilisestä. Eilen ei tahtonut uskaltaa silmämuniaan liikuttaa, ettei tuu parku tai lähde taju.

Puhelimeen läsähti varoitus mahdollisesta rankkasateesta. Harmaalta näyttää taivas. Siivota pitäis, mutta ehtiipä tuota huomennaki. Tai ei kyllä varmaan edes ehdi, mutta ehkä ylihuomenna. Tai sitte. Tai joskus.

Hyvää aikaa siis kirjottaa tänne jotain.

Mulla pyörii usein mielessä asioita, joista haluais kirjottaa, mutta jos en sillä siunaamalla sekuntilla oo koneen ääressä asioita suoltamassa näppikselle, niin se jää. Aina. Mulle on suositeltu semmosta saneluhässäkkää myös luuriin, jolle voisin ajatuksen puhua heti, ku se mieleen tulee ja se hässäkkä sitten muuttais sen tekstiksi, jonka taas voisin jatkojalostaa tänne blogiin. Hyvä idea, mutta näettehän montako tekstiä on taas tullut sitten öö, toukokuun?!?? Niinpä. Ei ainuttakaan. Vaan enpä oo saanu sitä hässäkkääkään ladatuksi puhelimeen. Välillä turhauttaa tämä oma aikaansaamattomuus. Että ku on monia asioita, joita haluaa tehä, joihin tuntee paloa, mutta sitte kuitenki tulee se PLÄÄH. Mikä hitto se on se PLÄÄH ja voiko joku poistaa sen maailmankaikkeudesta, koska en haluais olla sen kaveri enää.

Tuo samainen PLÄÄH iskee mun völjyyni hyvin monessa yhteydessä. Välillä mä luulen, että se liittyy mun kohdalla kilpailuviettiin tai lähinnä sen puutteeseen, mutta toisinaan se tulee ilman minkään valtakunnan asioiden paremmuuteen järjestelemistäkään. Määpä kerron.

Mä rakastan kynttilöitä. Elokuun hämärät, lämpimät illat ja kynttilämeri on yks asia, josta voisin nauttia loputtomiin. Se tunnelma, liekkeihin tuijottaminen. Se on huumaavaa ja rentouttavaa. Tästä johtuen mut oli muinoin helppo houkutella erään nimekkään kynttiläyrityksen kotikutsuille ja sitä myöten lopulta jopa myyjäksi tuotteilleen. On todella kivutonta ja mukavaakin suositella ja myydä tuotteita, joista itse pitää ja joihin itse uskoo. Pätee toki kaikkeen tekemiseen ja olemiseen. Jos tykkäät siitä, teet sen eteen mielelläsi asioita, eikö? No sitten se PLÄÄH. En tiiä oonko maailman ainoa ihminen, jonka motivaatio ro-mah-taa liiasta innokkuudesta ja hypetyksestä, mutta mulle tapahtuu niin. Aina.

Eksyin kerran, kavereideni suosituksesta ja yllytyksestä kyseisen kynttiläfirman tilaisuuteen, johon myyjät, tai konsultit, olivat saaneet oikein pääsylipun, kun muille niitä myytiin rahalla. Tapahtumassa sai jonkun ilmaisen tuotepaketin ja sen koko tilaisuuden piti olla huikea juttu, jonka ansiosta tulevaisuudessa ei enää muuta halua tehdäkkään, kuin elää kynttilöille ja jakaa niiden ilosanomaa maailmalle. Ei mennyt ihan niin, koskapa viereeni hyvin äkkiä istahti PLÄÄH.

Kynttiläihmiset olivat lavalla kertoilemassa tuotteidensa upeudesta, tulevista uusista tuotteistaan, myyntikilpailuistaan ja kaikista mahtihommista, jotka olivat meille kaikille siinä ihan käden ulottuvilla. Sitten olisi pitänyt nousta penkeistä, huutaa, hillua ja riemuita, kuinka upeaa kaikki on ja wohoo ja jiihaa ja meistä tulee rikkaita ja onnellisia ja ollaan kaikki niin yhtä. Istuin paikallani ja katsoin ympärilläni ilakoivia ihmisiä, joilla oli naama täynnä hampaita ja elämä juuri sillä hetkellä selkeästi huikeeta. Mua lähinnä vitutti. Saatoin saada kaikesta siitä ilosta huolimatta hieman nyrpeitä katseita osakseni, kun hanurini ei kertaakaan penkistä noussut, enkä oikein lämmennyt tälle hihhuloinnille. Hihhuloinnille kyllä, koska sitä se oli. Hetken jo epäilin joutuneeni jonkun uskonnollisen lahkon rekrytapahtumaan, josta ei pääse pois ehjin nahoin mikäli ei käsi parafiiliöljyllä vanno rakkauttaan kynttiläjumalille. No, en vannonut ja siitä hetkestä intoni kyseisiin tuotteisiin romahti. Kokonaan.

Turha lienee sanoa, että mua ei saa innostumaan myöskään eräiden siivousaineiden, kosmetiikkatuotteiden, sisustustuotteiden tai vaikka keittiötarvikkeiden maailmaan ihan helposti.
Äläkä ymmärrä väärin, sillä kyllä minä niitäkin tuoteita voin ostaa, jos ne osataan mulle myydä ilman jumalatonta paatosta ja vaahtoamista. Yli-innokkuus saa tyypin nimeltä PLÄÄH kirmaamaan paikalle salaman lailla ja siinä se sitten pysyy. Ei lähde sitten enää PLÄÄH minnekkään.

Sama hemmetin tyyppi tulee herkästi myös silloin, kun kukaan ei myy mitään, mutta asiat menee vain överiksi muuten. Yksi hyvä esimerkki omalta kohdaltani on omasta kunnosta huolen pitäminen ja tässä tapauksessa kuntosalitreeni. Mä joskus harrastin sitä useamman kerran viikossa. Sytöt lajiin sain, kun muinoin huomasin iän tuoneen mukanaan huomattavasti hidastuneen aineenvaihdunnan ja sitä myöten lisäkiloja. Silloin niitä ei vielä ollut edes mitenkään huolestuttavasti, mutta sen verran kuitenkin, että halusin tehdä asialle jotain. Asuin tuolloin Kiimingissä (nykyisin Oulua, toim.huom.) ja olin Oulussa baaripirkkona. Ohikulkumatkalla oli kuntosali, jonne lampsin ja kerroin huoleni. Tehtiin sopimus, kuntotestaus, kehonkoostumusmittaus ja saliohjelma. Ohjelma, sali ja ohjaajat olivat niin huikeita, että sytyin. Ja kehityin. Sitä myöten innostus kasvoi ja rasvaakin paloi. Sitten tuli muutto toiselle paikkakunnalle.

No, toiselle paikkakunnalle kotiuduttani jatkoin saliharrastusta jossain määrin. Pidin siitä kovasti ja kukapa ei tykkää siitä, kun tekeminen tuottaa näkyviä tuloksia. Virhe tuli siinä kohtaa, kun järjestin itseni mukaan haasteeseen. Se oli hauskaa aikansa, mutta kun haasteessa mukana olleet ihmiset eivät enää juurikaan muusta puhuneet, kuin kyykyistä, mavesta ja nostetuista kiloista, alkoi tuttu kaveri kuiskia korvaani. PLÄÄH. Motivaatio laski laskemistaan, kunnes lopetin kokonaan. Toiset syttyy,  innostuu ja tahkoaa toinen toistaan hurjempia tuloksia ja mun mukaani hyppää PLÄÄH. Onko reilua, onko???
Myöhemmin jatkoin treenejä itsekseni, mutta lopulta hajonnut olkapääni romutti viimeisenkin motivaation ja sen takaisin huuteleminen on vienyt lähinnä voimat ja äänen. Eikä oo siis näkyny uutta virtaa punttihommiin. Elopainoa on tullut toki senkin edestä. Se harmittaa.

Tämä riivattu PLÄÄH on tullut myös esimerkiksi sosiaalisen median ansiosta vastaan. Mä tykkään seurata esimerkiksi Instassa ihmisiä, joilla on paloa johonkin asiaan. Ihmisiä, joilla on taitoa tai halua tehdä, oppia, kehittyä ja vaikka opettaa myöhemmin muita. On ihmisiä, jotka ovat tehneet elämäntapamuutoksia ja heidän matkaansa on ollut huikeaa seurata. On ihmisiä, jotka ovat menneet joissain asioissa läpi harmaan kiven haasteista huolimatta. On huippulahjakkaita taiteilijoita, eläintenkouluttajia tai -käsittelijöitä, on sairauksia voittaneita tai niiden kanssa taistelevia, on tavan tallaajia ja heidän hyvin tavallista arkea iloineen ja suruineen. Elämää. Sitä on mahtavaa päästä seuraamaan.

Milloinko tulee se PLÄÄH? No se tulee sitten, kun esimerkiksi elämäntapamuutoksen tehneestä ihmisestä tulee yli-innokas hypettäjä, jonka jokainen päivitys tai tarina on pelkkää upeetajamahtavaateesinäkinnäinkoskatämäonparastahuippuahuikeetajaelämäoinihanaa-vouhkaamista. Ymmärrättekö mitä mä tarkoitan?? Semmosia, joiden elämä tarinoiden ja kuvien perusteella on enää pelkkää kuntosalia, hölkkää, hikitreeniä ja reippautta ja kaikki väsymys on pois, koska ollaan niin perkeleen terveellisiä ja liikuntaan on aina aikaa kun päättää vaan ja PLÄÄÄÄÄÄÄÄH. Sitte se tulleeki jo korvista ulos ja skipidiveinau. Pätee toki vaikka ylensyömiseen innostuneeseen tyyppiin, jos sen kaikki jutut on enää pelkkää ruokaa edestä, ruokaa takaa, ruokaa syökää, ruokaan prakaa. Niitä tyyppejä toki vähemmän tuolla somessa on tullut vastaan tai sitten seuraan vääriä sivuja. Tai just oikeita.

Eniten mua vituttaa tämä PLÄÄH, kun kyse on eläimistä ja harrastamisesta. Mä RAKASTAN eläimiä. Mä rakastan hevosten rappaamista ja ratsastamista auringonlaskuun. Rakastan kissojen kehräämistä ja koirien kanssa touhuamista. Rakastan sitä, kun saan imeä itseeni uutta tietoa eläinten terveydestä, kouluttamisesta tai sielunmaailmasta. Muston huikeen hienoa nähdä, kuinka omat koirani oppivat uusia asioita ja tekevät kanssani niin innolla aina ihan mitä tahansa ymmärrän pyytää. Se PLÄÄH esimerkiksi tässä koiraharrastamisessa tekee mulle sen, että jään hyvin herkästi koirineni kotiin ja kouluttamisessa mukavuusalueelleni, joka taas luonnollisestikaan ei vie eteenpäin mua, eikä mun koiria.

Koiraharrastuksessa on koulutustason mittauksia, eli kokeita, joihin kaikki vannoutuneet harrastajat tietysti säännöllisesti menevät koirineen. Nämä kokeethan eivät tietenkään ole kilpailuja. Kilpailuja ovat vasta ne, missä sitten ratkotaan mestaruuksia ja sinne on oltava tavoitteet jokaisella mistään mitään ymmärtävällä koirankouluttajalla. Muuten et ymmärrä mitään, etkä voi siis ottaa kantaa mihinkään.
Kokeet eivät ole kilpailuja siitäkään huolimatta, että siellä jaetaan pisteitä ja kovimmat pisteet luokassaan kerännyt on paras ja saa suurimmat palkinnot.

Mistäkö se PLÄÄH nyt sitten paikalle löytää? No siitä, jos elämässä ei enää ole muuta kuin ne koiratreenit. Tai ainakaan mistään muusta ei koskaan puhuta. Monelta tämän päivän treeni? Miten meni treenit? Missä vaiheessa sun puolivuotias koira on? Joko oot kokeisiin ilmonnu? Ai et? Mekkai ollaan jo kolmiin. Ai ei vieläkään kokeissa, vaikka se on jo vuoden? Miten treenaat vaan kahta lajia, me ainaki viittätoista. Tavoitteellisesti tottakai. Ja niin edelleen. Ja sitte mä taas löydän itteni kotoa, koira kainalossa, puhelin äänettömällä ja vain mietin, että "pitäs kai treenatakki, mutta mitäpä tuota. Kyllä ne kotona osaa. Samalla se kyrpii, että että ku haluis olla joskus niissä kokeissa, mutta ku se PLÄÄH. Tsiisus.

Ja kyllä, kotiinkin se osaa välillä tuo PLÄÄH. Mä rakastan hyvää parisuhdetta ja luonnollisesti siihen kuuluu seksi. Se on i-ha-naa. Haluan sitä paljon, etenkin, kun aiemmassa elämässä siitä on ollut ajoittain puute. Noh, sitten kun sitä haluaa ja saa ja se toinen innostuukin sitten siihen malliin, että eipä oikein muuta enää joutaisikaan, ku "jos vähän tässä ja pikkusen tuossa ja nyt jos nopeesti seinää vasten ja illalla tantraa."
Ja kas, PIMPOM kuuluu ovelta. "PLÄÄH tässä moi. Saanko tulla sisään?"
NO ET V***U SAA ja tulee se silti. Noh, onneksi mulla on tätä nykyä maailman paras aviomies, joten tämä ei ole mikään akuutti ongelma, mutta että osaa se tännekin.

On huippua, että maailmassa on ihmisiä, jotka haluaa ja jaksaa tsempata muita ja jotka sädehtii

valoa koko planeettaan. Niitä, jotka haluaa kertoa sulle, että "Sinä olet vahva ja voimakas ja hyvä leijuu lähelläsi, kun vain uskot siihen."
Niitä, joiden naamasta ei näy vitutus edes silloin, kun talo palaa, avokki lähtee sun bestiksen matkaan, kissa kuolee ja pomo antaa kenkää. Ne on just oikeita tyyppejä sillon, ku ei taho jaksaa tämän maailman kurjuutta, mutta silloinkin vain kohtuudella. Minä en jostain syystä kestä siis missään sellaista. Se tappaa mun motivaation ihan kaikessa. Se tappaa shoppailuinnon, myynti-innon, treeni-innon ja välillä melkein koko elämästä ilon. No ei sentään, mutta vois.

Mä pidän ihmisistä, joilla on tavotteita, jotka on hauskoja, taitavia ja huumorintajuisia. Ihmisistä, jotka ovat intohimoisia, mutta KOHTUUDELLA. Ainakin se intohimojensa jatkuva jankuttaminen on saatanasta, jos sallitte ilmaisun. Mulle ei ikinä oo toiminu minkään lajin valmennuksissakaan pelkkä "naminami kaikki meni hyvin"-tyyppi. Ku kaikki ei vaan aina oo niin häpihäpitsoitsoi. Ei vaan oo. Ja kyllä, se PLÄÄH iskee ihan vastaavasti mua korville niiden tyyppien kohdalla, jotka maksimoi oman kurjuutensa. Niiden, jotka menee roskapönttöön asumaan 100 000 markkaa taskussaan, koska on vaan niin kurjaa. Se siis pätee myös niihin, jotka ihan jatkuvalla syötöllä tuputtaa maailmalle kuinka paskaa kaikki on ja kuinka koskaan mikään ei ole hyvä. Ku kaikki ei myöskään oo pelkkää maahan pudonnutta jäätelöpalloa koko ajan. Kellään.

Mä haluaisin tykätä kaikista, saada motivaatiota yli-innokkuudesta, olla yltiösäntillinen terveellisten elämäntapojen noudattaja, joka treenaa jokaisen koiransa viisi kertaa päivässä, tekee työnsä ilman taukoja hymyssä suin (koska jaksaa sen niin terveellisen elämäntavan vuoksi), on maailman kiihkein rakastajatar 7 kertaa vuorokaudessa vuoden ympäri, innostuu kaikista myytävistä elämääkin huikeimmista tuotteista ja se, jonka seuraan tuo PLÄÄH ei koskaan edes halua. En vaan oo.

Mikä on tämän tarinan opetus? No, sitä ei ole, mutta mennään näillä. PLÄÄH.

    

XXX
    Minna