Mä valmistuin, sullakin on tsäännsi!

Tervehdys teille valovuosien takaa, tai ainakin pitkän ajan jälkeen. Jotakin tapahtui tässä välissä _taas_ (elämä) ja blogi ei edennyt. Nyt oon lomalla ja kolme seuraavaa kuukautta voi olla, että blogipostausta pukkaa enemmän ku jaksatte ottaa vastaan, tai sitten ei. Jännä nähä. Nyt olin kuitenkin isännän kanssa paskatalkoissa, eli tallin siivouksessa, ku ilmotin, että "nyt pukkaa tekstiä". Isäntä, mut tuntien sano, että "jätä talikko siihen ja ala mennä". Kyllä se muijansa tuntee. 

Kipasin tähän koneelle ja yhtäkkiä mun pää on niin täynnä asiaa, etten tiiä mistä alottaa. Päivitetään nyt kuitenkin hetkeen. Mä täytän 28.5. vuosia. 29.5. mä valmistun eläintenhoitajaksi. 29.5. mä oon saanu mun ajokorttini vuosia sitten. Toukokuun loppu on mulle siis aina ollut merkityksellinen.

Tänä koronan vuonna 2020 mä täytän 40 vuotta ja valmistun ekaa kertaa koulusta ammattiin. Oikeasti. Minä, joka oon jo kohta keski-ikänen ja teinien mielestä varmaan jo parhaat päiväni nähny. Nyt vasta ammattiin? MITÄ?? Kyllä! Näin on ja mä seison kaiken tämän takana suorin keski-ikäisin selin ja olen ylpeä itsestäni. Ylpeä ja täynnä tarmoa jatkamaan opintojani elokuussa. Jatko-opinnot tarkoittavat todennäköisesti sitä, että joudun irtisanoutumaan mun vakiduunista ja heittäytymään virran vietäväksi, mutta mä väitän, että se kannattaa. Mä uskon itseeni ja tiedän, että mä oon helvetin hyvä siinä, mitä tuun jatkossa tekemään. En mä muuten lähtis tähän. En, ku on vakiduuni ja elämä näennäisesti mallillaan.

Mun yhtäkkinen kirjottamisen into tuli siitä, että taas muistin kuinka paljon mua on elämäni aikana aliarvioitu ja kuinka vähän muhun on siis välillä uskottu. Sitä saan huomata tänäkin päivänä. Mä valmistuin kiitettävin paperein ja oon lopulta aika helvetin monitaitoinen muija, mutta tietyissä piireissä mä en oo mitään. Mä kelpaan sillon ku musta on hyötyä, mutta ilman hyötyä ei oo arvostusta.

Tämä ei tuu oleen mikään "ylistän itseäni, koska te muut ette tee sitä"- postaus. Tämä ei oo postaus, jolla kinuan itselleni olkaan taputtelijoita. Ei. Mä pärjään helvetin hyvin ilmankin ja saan arvostusta jo niiltä, joilta sitä kaipaan. Tämä on postaus, jolla haluan kertoa teille joillekki, että älkää lannistuko, jos teän elämä ei oo täydellistä heti ku täytätte 18 tai 25 tai edes sillon, ku täytätte 60. Teille, jotka ette vieläkään tiedä mitä haluatte elämältä ja teille, joita on koko ikänne vain dissattu. Muun muassa.

Paluu alkuun. Mä oon eläny ihan hyvän lapsuuden ja rakastan mun vanhempia, mutta syystä tai toisesta mun nuoruus meni stressatessa ihan muuta kuin omaa elämääni. Opiskelin kyllä yläasteen jälkeen, mutta ajatukset oli paljon muualla. Piti elää kadotettuja hetkiä ja opinnot kärsi. Lopulta jäin aina harkoista suoraan töihin ja itse koulut jäi kesken. Mulla on kesken jääneitä kouluja nimikkeillä hevosenhoitaja, tarjoilija ja ratsastuksenohjaaja. Kaikkea tuota oon silti tehny työkseni paljonkin ja väitän olevani työkokemuksen kautta ammattitaitoisempi kuin monikaan juuri koulusta valmistunut. Mulla ei silti ole yhtäkään tutkintotodistusta olemassa. Ei ennen tätä tulevaa. Ja kyllä, edelleen oon 40.

Valmistu(i)n koiralinjalta eläintenhoitajaksi. Koiralinja tarkoittaa, että koko kahden vuoden ajan meillä painotus oli koirissa, niiden käyttäytymisessä ja koulutuksessa. Luonnollisesti kävimme myös tuotantoeläimet ja yleisimmät lemmikkieläimet läpi ja annoimme osaamisestamme näytöt myös sillä saralla. Se, että koskaan edes päädyin koiraharrastuksen pariin on tuhansien sattumusten summa. Halusin aina koiran. Lopulta kun sain itse päättää itsestäni, otin kesken työillan sekarotuisen sakemannin ja sillä tiellä ollaan. Mun ystävissä, sekä kavereissa on jäätävän paljon tietotaitoa koirista ja sitä kautta aloin imeä sitä myös itseeni. Mä en oo koskaan ollut missään kovin kilpailuhenkinen ja siitä syystä en ole se, joka kokeissa ja kisoissa innolla juoksee. Mä en ole koskaan se MM-kisaaja missään lajissa. Se on yks syy, ettei mua arvosteta. Mä oon tällä saralla hajuton ja mauton ja siis täysin noupadi. Oon, vaikka mut tunnetaan äänekkäänä ja räiskyvänä noin muuten. Eikö oo jännä? Onko tuttu tunne?

Mä oon siis ihan just 40 ja nyt VASTA ekat paperit koulusta. Kyllä, nyt vasta on ollut lopulta mahdollisuus, aikaa ja motivaatiota. Mä olisin vuosia aiemmin päässyt eräälle arvostetulle kilparatsastajalle oppisopimukseen hevoseni kanssa, mutta silloinen mieheni ei lämmennyt ja jätin väliin. Vain taivas tietää missä olisin ratsastuksellisesti nyt, jos olisin mennyt. Erittäin hyvä ystävättäreni houkutteli minua vuosia Australiaan hoitamaan ja ratsastamaan laukkahevosia. En mennyt, koska "elämä suomessa". Oon tehny keskivertotöitä keskivertopaikoissa ja oon keskivertoihminen ja keskivertoharrastaja. Oon, vaikka tottakai haluaisin olla jotain, jota arvostettais ja jonka mielipidettä kysyttäs ja ammattitaitoa arvostettais. Eikö lopulta aika moni haluais?

Eniten kaikessa vituttaa se, että vaikka kehityt ja vaikka sua toisaalla, uusissa piireissä jo arvostetaan, ei nämä vanhat kuviot taivu siihen, että oot mitään. Ja ne luulee, ettet huomaa mitä ne miettii. Ne pitää sua niin tyhmänä, niin keskinkertaisena, ettet tavallaan koskaan voi nostaa arvostustas. Et, koska tietyissä lajeissa ja piireissä mennään kuulopuheilla, muistoilla, suhteilla ja kisa- tai koetuloksilla. Ne piirit voi olla perhesuhteet, ystävyyssuhteet, harrastuspiirit, työkuviot, you name it.

Mä oon siis 40, just valmistunu, ammattitaitoinen monella saralla, itsevarma, hauska, lojaali, hyvä työntekijä ja tiedän paljosta paljon. Silti mä oon tiettyjen silmissä ikuinen noupadi. Ikuinen keskinkertaisuus. Ikuinen luuseri. Ja ne luulee, etten tiedä. Ne luulee etten välitä. Enkä välitäkkään, kunnes taas välitän. Onneksi oon vahva ja kestän sen. Kaikki ei kestä.

Pointti tässä kaikessa on se, että te nuoret, jotka ette vielä tiedä mitä tehdä. Te, vanhemmat, jotka haette yhä itseänne. Te aliarvostetut hiljaiset puurtajat. Te dissatut ahertajat. Te vanhemmat, jotka kaipaatte vaihtelua. Te oman arvonne tietäjät, jotka haluatte haistattaa niille wanna be-tyypeille paskat ja niin edelleen. Elämää on niin kauan, kuin elätte! Opiskelkaa, muuttakaa, erotkaa, rakastukaa, heivatkaa paskat kaverit mäkeen, ystävystykää, sanokaa mitä ajattelette, olkaa mitä oikeasti olette. Ja te, jotka jo olette jotakin, niin opettakaa muita. Jeesatkaa, auttakaa, potkikaa eteenpäin. Se korkein palli ku ei koskaan oo kellekkään ikuinen. Olkaa mukavia ja kivoja, koska se kusipäisyys ei lopulta kanna pitkälle. Myöntäkää myös ne epävarmuutenne. Tekin, joilla niitä "ei ole". Se vie eteenpäin. Minäkin paljastan sen tässä.

Ei mulla tänään tämän enempää. Olkaa nuoria tai vanhoja, mutta muistakaa, että mikään ikä ei pakota lopettamaan mitään. Eikä aloittamaan, jos se tuntuu pahalta. Olkaa ylpeitä itsestänne, mutta älkää kusipäitä. Olkaa ihmisiä ihmisille.


KissPuss
XXX Minna XXX