Kiitollisuudesta

Hopsansaa ku onkin taas aikaa kulunut välissä. Pahoitteluni. Jotenkin tämä opiskelu, harkat ja yleensäkin vain elämä soljuu näppien välistä niin nopealla tahdilla, että kolme kuukautta on mennyt ennenku ehdit sanoa lentokonesuihkuturbiinimoottoriapumekaanikkoaliupseerioppilas.

En juuri kotona ole viime aikoina viihtynyt. Tai viihtyisin toki, mutta tälläkin hetkellä työssäoppiminen vie minut reilun 70 kilsan päähän joka viikko. Sain sieltä ihanan huoneen vuokrattua arkipäiviksi ja työmatkani on sen ansiosta nyt n.6 km tuon 72 km sijaan. Maanantaiaamuisin lähden siis kotoa ja palaan taas torstaina työpäivän päätteeksi.
Joka viikko, koko loppuvuoden ja vähän seuraavan alkuakin.
Teemme nelipäiväistä työviikkoa. Siihen vois tottua.

Sen ajan kun olen pois, rakas aviomieheni hoitaa kotona kaiken. Hevoset, kissat, koirat, kanit ja kanat, sekä tietysti normit kotihommat. Käy se sen päälle vielä tekemässä omat työnsäkkin. Ne palkkatyöt siis. Kova äijä, etten sano. Ilman tuota miestä nämä opintoni eivät olisi mitenkään mahdollisia.

Taloudellisesti meillä on tiukkaa. Siis TODELLA tiukkaa. Kyllä, saan opintojeni ajalta vähän enemmän, kuin perus opintotuen, mutta silti. Välillä meinaa usko loppua, mutta kun vierellä seisoo ihminen, joka tukee, kannustaa, kehuu ja rakastaa, on kaikki ihan hemmetin paljon helpompaa. Ollaan saatu tukea muualtakin. Yllättäviltäkin tahoilta. Kun esimerkiksi koirani jalka piti leikata, astui esiin pieni joukko ihmisiä, jotka auttoivat kukin tavallaan niin paljon, että nytkin menee roskia silmiin, kun asiaa ajattelee. Sen jälkeenkin on sieltä täältä yhtäkkiä noussut ihmisiä, jotka ovat ojentaneet kätensä ihmeellisellä tavalla. Jotakin on siis elämässä tehty joskus oikein, että tällaisia ihmisiä on. Mä toivon, että jossain vaiheessa jotenkin, saan olla vastaavasti se, joka nostaa jaloilleen niitä, joita polvilleen potkitaan.

Tiedän, siellä yks jos toinenkin miettii, että "hemmettiäkö pidätte semmosta elukkalaumaa, jos muutenkin on rahasta tiukkaa. Tuleeko ne edes hoidettua?"

Tulee ne hoidettua. Ne tulee tässä taloudessa hoidettua ennenkuin ihmiset. Mies opiskeli kengittäjän perustutkinnon, jotta saadaan omat kopukat pidettyä kengässä/hyvässä kaviossa omin voimin. Hevoset rokotetaan ja raspataan säännöllisesti. Mikäli tarve on, ne pääsee lääkärin silmän alle. Koirat rokotetaan ja terveystutkitaan. Ne myös ruokitaan ihan jollain muulla, kuin kaupan halvimmalla Lupalla. Kissojen vessassa ei ole halvinta mahdollista hiekkaa, niitä on useampia ja ne siivotaan säännöllisesti. Kissat on sterkattu, eikä ne ulkoile kuin valjaissa tai ulkohäkissään, koska niistä välitetään. Ja niin edelleen.

Itse saatamme syödä viikon puuroa. Hierojalla tai kampaajalla en edes muista milloin olisin käynyt ja vaatteetkin on suurimmilta osin ystäviltä saatuja. Olemme ihan tyytyväisiä näin. Se miksi emme laita eläimiä pois, johtuu ihan siitä, että meillä ei olisi sen jälkeen mitään. Tai toisemme, tottakai, mutta ei mitään syytä tehdä muutakin kuin maata sohvalla ja lipittää kalijaa. Ymmärrättekö? Ne pitävät meidät liikkeessä ja elossa. Ne ovat se syy jaksaa tätä arkea. Siitäkin huolimatta, että ne ovat osasyy siihen, että on tiukkaa. Tämän elämän pyörittämiseen tarvitaan siis valtavasti ymmärtäväisiä ja hyviä ihmisiä. Ystäviä. Rakkautta.

Meitä ahdistaa olla ystäviltä tai kavereilta esimerkiksi rahaa vailla lainaan. Toivottavasti ihmiset ymmärtävät, ettemme tee sitä ilolla. Silti myös maksamme velkamme aina. Osa on tukenut vaikeuksien keskellä myös ihan vain kuuntelemalla. Kuuntelemalla ja ymmärtämällä. Ne on asioita, joilla on valtava merkitys. Toivottavasti ihmiset ymmärtävät, kuinka helvetin kiitollisia olemme kaikesta siitä avusta, tuesta ja myötäelämisestä.

Sain tuon  harkka-aikaisen asumuksenikin ystävän ansiosta. Se, että yksi ihminen näki vaivaa jakaakseen somepäivitykseni, helpotti mun elämää valtavasti koko loppuvuodeksi. Loppuvuodeksi ja koko opiskelujani ajatellen ihan valmistumiseeni asti. Ja se, kuinka minulle ennestään tuntemattomat ihmiset tarjosivat kotiaan ja apuaan ennakkoluulottomasti on käsittämätöntä. Upeaa. Pieniä tekoja, suuria vaikutuksia.

Miksi nyt tästä kaikesta kirjoitan? Siksi, että ihmiset ymmärtäisivät ja ennenkaikkea muistaisivat kuinka tärkeitä ne kanssaeläjät ovat. Kaikessa. Niitä paskanpuhujia on aina. Niiden ei vaan pitäisi antaa päästä ihon alle. Helpommin sanottu, kuin tehty, tiedän. Silti saa ihan liikaa lukea siitä, kuinka elämä on vaan pelkkää paskaa, samoin kuin ihmiset siinä. Milloin oma vaimo ei ymmärrä ja on ruma ja läski. Mies vaan vetelehtii, pettää ja ryyppää. Ystävät ei soittele. Sukulaiset joutas vaihtoon. Naapuri on tyhmä ja työkaverit oksettavia. Kehenkään ei voi luottaa.
Silti mä väitän, että ihan jokaisella on PAKKO olla elämässään ihmisiä, jotka ovat ihania, hyväsydämisiä ja rakastavia.
Niitä, jotka haluavat sulle pelkkää hyvää. Ihan pakko olla.

On sairaan helppo arvostella muita. Ku itte on aina niin helvetin täydellinen tekemisissään. Elää sitä helvetin täydellistä elämää sen ihan paskan, läskin ja ruman kumppanin kanssa, idiootin naapurin vieressä, tyhmien työkavereiden keskellä. Kovia kokeneena ja kaiken osaavana. Tekemättä koskaan itse virheen virhettä. Keneenkään ei voi luottaa ja itse jaetaan pieninkin tiedonripe eteenpäin. Vähän höystettynä yleensä. Ja yksipuolisena. Se on lopulta aika yksinäistä elämää, luulen. Ainakin siitä ennenpitkää tulee sellaista. Pitäisikö siihen koettaa tehdä muutos?

Olisi ihanaa, jos kaikki nyt vaikka edes viikon, keskittyis ajattelemaan pelkästään niitä hyviä asioita ja ihmisiä elämässään. Lakkais hetkeksi kyttäämästä toisten virheitä ja vetämästä hernettä nenään joka jumalan asiasta mitä joku toinen sanoo tai tekee. Sanois elämänsä ihmisille kuinka tärkeitä ne on. Kuinka paljon ne merkitsee. Kuinka paljon niiden hyvät teot ja sanat auttaa jaksamaan. Ja lakkais puhumasta sitä paskaa. Onnistuuko?

Positiivisuudesta syntyy yleensä positiivisuutta. Kun pyrkii ajattelemaan enemmän niitä hyviä puolia asioissa ja ihmisissä, niillä on taipumus lisääntyä ja korostua. Kun ei takerru aina vain niihin negatiivisiin asioihin, ne alkaa pikkuhiljaa vähentää merkitystään. Sitä oppii sivuuttamaan sellaiset jutut, mitkä aiheuttaa pelkkää mielipahaa.

Kenenkään missään milloinkaan ei tarvitse sietää ihmisiä, jotka polkee sua vain suohon. Ihmisiä, jotka ei koskaan kannusta, tue ja välitä. Ihmisiä, jotka vaan boostaavat omaa egoaan dissaamalla heikompiaan tai vaan kohauttavat olkiaan sun mielipiteille ja tunteille. Semmoset ihmiset tekee sun itsetunnolle pelkkää hallaa. Ainakin niin kauan, että oot saanut niiden hyvien ihmisten avulla kasattua ittes niin vahvaksi, ettei mikään enää horjuta. Siihen saakka, konmarita elämäs myrkyllisistä ihmisistä ja rakasta niitä, jotka haluavat sulle vaan hyvää.

Tämmönen tähän saumaan.

Tämä vuodatus on omistettu mun aviomiehelle, joka rakastaa mua niinäkin päivinä, kun rumana ja lihavana kiukuttelen elämän julmuutta. Tämä on omistettu kaikille niille, jotka mua tai meitä on vuosien varrella tavalla tai toisella tukenu, auttanu ja kannustanu. Niin ex. anopille, ku nykysellekki, sukulaisille, kavereille, ystäville, työkavereille, koulukavereille, exille ja nyksälle ja sille yhelle, jota en koskaan saanut, mutta joka silti aika-ajoin piristää elämääni olemalla vain oma ihana itsensä ja kysymällä, että mitä kuuluu. Kaikilla teillä on valtava merkitys mun elämässä. Kiitos.

Nyt on sun vuoro.

XXX 
Minna