Don´t never say never

Taas se nähtiin. Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, niin en oo koskaan ollut sellainen ihminen, joka pienestä saakka haaveilee prinsessahäistä saatika häistä alun alkaenkaan. Silti parisuhdestatus muuttui 9.1.-19 jo toisen kerran kastiin naimisissa. Häihin panostettiin niinkin paljon, että tilattiin todistajat Ouluun ja vasta maistraatin ovella myönnettiin, että joku syykin heidän kaupunkiin joutumiselleen on. Ei sormuksia, ei nimien vaihtamista, ei tuhansien eurojen juhlia.

Mies, joka heittäytyy,
ei voi olla huono mies.

Hääjuhlia voi viettää näinkin.

Ystäväni ajoi kiltisti Joensuusta Ouluun saakka tietämättä ollenkaan miksi. Lisäksi todistamassa oli meidän ystäväpariskuntamme Kiimingin huudeilta. Me ei siis kerrottu etukäteen miksi heidät paikalle haluttiin, mutta kiltisti he ottivat päivän vapaaksi, järjestivät lapsenlikkansa ja saapuivat sovittuun aikaan sovittuun paikkaan. 
Kertoo kyllä ystävyyden laadusta. Ja siitä sokeasta luottamuksesta mua ja meitä kohtaan. Arvostan.

Päiväkuohuvat

Kyllä he kuulemma oli aavistelleet syynkin, tietysti. Kaupungissa sitten maistraatin jälkeen nostettiin lasit kuohuvaa ja ilta istuttiin tämän ystäväpariskunnan luona pelaten Timpuria, testaten tankotanssia ja juoden olutta. Hyvä ilta. Hyvät häät.

Ensimmäisen kerran naimisiin mennessäni olin vakaasti sitä mieltä, että teen sen vain kerran, enkä halua koskaan erota. Kaunis ajatus. Liittoa kesti kolmisen vuotta, jonka jälkeen lopulta luovutettiin. Häät olivat kohtuullisen isot, koska vieraita oli yli 100. Ne oli parhaat bileet missä koskaan olen ollut. Oli, vaikka niin kai taitaa sanoa jokainen omista häistään. En kadu, että menimme silloin naimisiin, enkä kadu, että erottiin. 
Kiitollinen olen jokaisesta päivästä siinäkin suhteessa. 
Sekin kun on osa tätä maailmankuulua elämämkoulua.

Tämän nykyisen mieheni olen tiennyt tai tuntenut yhtä kauan, kuin olen täällä nykyisellä kotipaikkakunnallani asunut. Seitsemisen vuotta siis. Olemme samassa työpaikassa ja olemme alusta saakka tulleet hyvin juttuun. Niin hyvin, että vuosia aiemmin, kun meillä ei todellakaan ollut yhtään mitään "sutinaa", muutamat työkaverit meistä jo kuiskuttelivat. Ne kai tiesi jo meitä ennen tulevan.

Eroaminen toimimattomasta suhteesta ei minun mielestäni ole häpeän aihe. Ei, vaikka nykyään erotaan välillä turhankin herkästi. Rakkaus ja ennen kaikkea rakastaminen vaatii työtä ja tahtoa. Siltikin elämä on ihan liian lyhyt siihen, että sitä kannattaa elää onnettomana. Kun kaikki on suhteen eteen tehty ja yritetty, eikä edelleenkään se sisällä kuin kaksi helvetin onnetonta ihmistä, on eroaminen aivan järkevää. Ei kannata välittää mitä muut sanoo tai ajattelee. Ei kannata jäädä huonoon suhteeseen edes lasten takia, koska onnettomassa perheessä on myös onnettomat lapset. Lapset aistii ja tuntee piilotetutkin riidat, vihan ja surun. Kyllä ne tietää, vaikka ne ei sitä näytä. Vanhempani ovat eronneet, kun minä olin pieni, joten kyllä minä tiedän mistä puhun. 

Onnettomat ihmiset syövät elämäniloa myös ympäriltään. Kukaan ei loputtomiin jaksa kannatella onnetonta ihmistä ja nostaa sitä kerta toisensa jälkeen jaloilleen. Ystävilläkin kun on kuitenkin rajansa jaksamiselleen. Älkää vaatiko heiltä liikaa ja muistakaa antaa takaisin se olkapää, tuki ja turva, jota itsekin heiltä saatte. Ystävyys kun on yksi rakkaussuhde sekin. Vaatii vuorovaikutusta, tahtoa ja työtä. Kukaan ei jaksa olla aina vain se antava osapuoli. Missään suhteissa.

Tällainen viesti siellä odottaa monesti silloin,
kun keitin on ladattu. <3

Nykyinen mieheni on uskomaton. Hänellä on lehmän hermot, vaikkakin tiedän, että suuttuessaan hän ei ole mitään mukavaa katsottavaa. Hän jaksaa mun menkkaränkät ja kiukkupuuskat käsittämättömän hyvin. Toki, koska hän on niin järjettömän ihana mua kohtaan aina, pyrin olemaan kiukuttelematta turhista. En halua olla hänelle ärsyttävä, koska hän tekee kaiken aina mua ajatellen. Että mun ois hyvä. Pari vuotta hän on tarjoillut mulle aamukahvit sänkyyn. Aina kun mahdollista. Välillä, kun jään nukkumaan hänen lähdettyään aamuvuoroon, jonka mun opiskeluni nykyään mahdollistaa, on hän ladannut mulle keittimen valmiiksi. Naps vaan ja mulle tippuu tuoreet kahvit pannuun. Elämän pieniä rakkaudenosoituksia.

Eräs ystäväni on elänyt saman miehen kanssa suunnilleen teinivuosista saakka. Kerran hän sanoi että vaikka hänellä ärsyttää miehensä pitkin kämppää lojumaan jätetyt sukat ja kalsarit, niin hän valitsee olla mäkättämättä siitä. Hän koki, että pääsee helpommalla, kun vain hiljaa kerää ne pyykkikoriin. Hän siis päättää joka kerta olla aloittamatta narinaa pienestä asiasta, koska ei halua riidellä turhista ja rakastaa miestään. Mulle tuo jäi ikuisesti mieleen. Silloin nuorempana mua se vähän ärsytti. Ajatus siitä, että joutuisin passaamaan aikuista ihmistä, joka ei saa sen vertaa aikaan, että kuskaisi itse paskaiset kamppeensa pesuun. Nykyään ymmärrän ystäväni pointin täysin. Ja arvostan sitä entistä enemmän. On nimittäin huomattavan helppo valinta olla kiukuttelematta asiasta, jolla ei lopulta ole mitään suurta merkitystä mihinkään. Se toinen tuskin tahallaan ja vain sinun kiusaksesi jättää niitä kamppeitaan lojumaan. Se vaan tapahtuu. Ajattelematta. Se, että valitset olla nalkuttamatta niin pienestä asiasta, voi lopulta olla se, joka pelastaa koko suhteen.

Kaikissa meissä on vikamme. Omiaan on tietysti aina vaikeampi nähdä, kuin muiden. Jokaisen pitäisi välillä pysähtyä miettimään, että jos eläisi ystävänsä, tuttavansa tai rakastettunsa kengissä, niin mitkä asiat ärsyttäisi ja mitä piirteitä rakastaisi itsessään. Tai no, siinä tapauksessa tietysti siinä toisessa. Onko tosiaan niin, että ihan jokaisesta pienestäkin asiasta on pakko nalkuttaa?! Voisiko jotkut asiat vain sivuuttaa ja unohtaa? Sellaiset, jotka eivät ole mitään elämää suurempia? Sama pätee tässä somen kulta-ajassa myös kommentoinnissa muille. Onko pakko sanoa tai kirjoittaa ihan kaikki mitä ajattelee ja olla välillä täysi mulkku? Vain siksi, että "sanoo mielipiteensä"? Mitä sillä voittaa? Muuta kuin sen, että ihmiset alkavat pikkuhiljaa vihata sua.

Ja kyllä, miehetkin osaavat nalkuttaa.

Kaikki mun ihmissuhteeni on opettanu mulle uutta. Uutta itsestäni ja muista. Oon tänään takuulla miellyttävämpi ja mukavampi kumppani, kuin olin vaikka 20 vuotta sitten. Pahoitteluni teille, jotka tällä opintomatkalla olette osumaa saaneet. Oon edelleen hyvin suora ihminen. En kumarra kuvia, mutta en mä kaikille vittuile vain vittuilemisen ilosta. Oon ennemmin hiljaa, jos kommentillani ei ole mitään rakentavaa lopputulemaa. En silti jää hiljaa kuuntelemaan ihan kaikkea paskaa, mitä ihmiset suoltaa ja välillä lipsahtaa turhaakin kommenttia, mutta pyrin siihen kuitenkin etten olisi vain kusipää. Se, että ei valitse aina olla mulkku, ei tarkoita sitä, että tarvitsee olla tahdoton hissukka. Pätee parisuhteisiin, ystävyyssuhteisiin ja yleensäki elämään.

Jokainen ihminen tässä elämämkoulussa muokkaa meitä. Toiset hyvään ja toiset huonoon suuntaan. On paljon kiinni myös sun omista valinnoista miten sen kaiken hyödynnät. Kaikki, jotka saastuttaa ilmaa sun ympärillä on sellaisia, joita sun ei vaan kertakaikkiaan kannata siinä pitää. Ota ero. Ota, vaikka se aiheuttaisi kanssaeläjissä paskapuheiden vyöryn. Sinä sitä elämääsi elät, ei muut.

Pimeä huumorintaju yhdistää

Kuten sanottu, tämä mun nykyinen mieheni näkee joka päivä vaivaa siihen, että meidän elämä ois mahdollisimman helppoa ja mukavaa. Meillä vastustaa elämä välillä sitä tahtia, että heikompia hirvittää. Siltikään mun mieheni ei hätkähdä. On ihan älyttömän hienoa elää silloinkin, kun koko maailma  kaatuu niskaan, kun vierellä olevaan ihmiseen voi luottaa. Kun meikit poskilla, tukka pystyssä räkämäriset sohvan nurkassa ja se toinen tulee ja ottaa sut syliin ja sanoo sun olevan ihanin olento päällä maan, on elämä heti asteen helpompaa. Sekin on valinta. Valinta rakastaa silloinkin, kun toinen on kauheimmillaan. Ja kun tuo toinen tekee mun hyvän oloni eteen kaiken, se saa mutkin pyrkimään siihen, että olisin mahdollisimman ihana hänelle. Hyvä tuo hyvää, paska paskaa. Yksinkertaista, eikö?

En koskaan ajatellut, että haluan uudelleen naimisiin. Eräänä päivänä mieheni nähdessäni oli aivan päivänselvää, että suhde sinetöidään. En tiedä miksi se ajatus niin kirkkaana tuli, mutta tuli kuitenkin. Enkä kadu. En, sanoi kuka tahansa mitä tahansa. Vaikka en tietenkään tiedä kestääkö tämä loputtomiin, niin teen kaikkeni tämän suhteen eteen. Valitsen olla nalkuttamatta turhista, vaikka välillä saattaa lipsahtaa. Ihminen kun olen. Pyydän anteeksi, kun olen loukannut ja kerron, että rakastan ja arvostan tuota ihmistä, jonka kanssa saan elää. Sama koskee ystävyyssuhteitani.

"Virallinen" hääkuva :D

En osaisi tätä kaikkea arvostaa ilman aiempia suhteitani. Oli uskallettava lähteä niistä suhteista, jotka mut teki onnettomiksi. Ne oli myös suhteita, joissa minä tein sen toisen onnettomaksi. Nyt olen niin tasapainoisessa ja onnellisessa parisuhteessa, että haluan osata arvostaa tätä joka päivä. Eräs ystävänikin vasta minulle kirjoitti, että "teidän keskinäinen vuorovaikutus on ihan mieletöntä."
Onnellisuus näkyy siis myös ulospäin. Ikävän usein se peitetään, että on onneton ja surullinen, vaikka sen myöntäminen olisi askel onnellisuuteen.

Uskaltakaa elää. Uskaltakaa vaatia onnellisuutta. Uskaltakaa sanoa mielipiteenne, mutta älkää olko mulkkuja vain siitä ilosta, että voitte.
Onnellisuus on mahdollista ihan kaikille. Se on valinta.

Ja hei, onnellisuutta ei tarvitse peittää. Siitä saa nauttia niin, että se näkyy ja kuuluu. Saa, vaikka se kuinka ärsyttäisi ulkopuolisia. Maailman typerin sanonta on "Kel onni on se onnen kätkekööt."
Paskapuhetta sanon minä.

Äläkä muuten koskaan sano ei koskaan.

-Minna

Peeäs: Elämänkoulu on kirjoitettu ämmällä ihan tarkoituksella. Just niinku ne elämämkoululaiset yleensä kirjoittaa. ;)