No stupid people beyond this point.

Mä oon semmonen sosiaalinen erakko. Rakastan olla ihmisten kanssa ja rakastan tutustua uusiin tyyppeihin, mutta vastapainoksi tarviin paljon hetkiä olla vain yksin niin, ettei tarvitse puhua väkisin kenellekkään. Aikaa, ettei tarvitse
olla ystävällinen, ei hymyillä, eikä pitää turpaansa kiinni silloin, kun tekisi mieli vain lopsia jotakuta kuonoon ja huutaa idioottia. Mä olen viime aikoina tutustunut valtavaan määrään uusia ihmisiä opintojeni myötä. Siellä on helmiä ja sikoja, sekä helmiä sioille. Niinkuin elämässä toki yleensä. Minäkin olen sitä jotakin jollekkin.

Joskus kun näet uuden ihmisen, tiedät heti, että "tuossa on semmonen tyyppi, että oksat pois". Niinku hyvällä tavalla. Harvemmin tulee vastaan niitä, joiden kohdalla tulee välittömästi sellainen totaalinen nounou-fiilis. Välillä silti tulee. Ensivaikutelma on tärkeä. Ensivaikutelmakin voi silti pettää. Ole avoin.

Mä tiedän olevani ihminen, joka jakaa mielipiteitä. Mä oon onnellinen, etten siinä mielessä sulaudu  harmaaseen massaan. Mä haluan näkyä ja kuulua ja olla joko hemmetin rakastettu tai hemmetin vihattu, mutta en ollenkaan sellainen "en edes muista sitä tyyppiä"-tyyppi. Ne sellaiset on tylsiä, anteeksi vaan.

Meidän terveiset kylään tuleville.

Niitä hiljaisia, kilttejä ja kaikkeen ääneti mukautuvia tyypejäkin toki tarvitaan. Johonkin. Niillekin on se oma puolikkaansa ja ystäväpiirinsä jossain. Ainakin toivottavasti. Minäkin monesti sellaisia siipieni suojaan otan ja silloin jos niin teen, niin oikeasti pidän niistä tyypeistä. Haluan niille harvoille ja valituille olla se, joka uskaltaa sanoa sen, mitä ne itte ajattelee. Kaikkien ei silti tarvitse olla niinkuin minä. Että ärsyttävyyden uhallakin sanoo ääneen vaikeatkin asiat.

Vasta puhuttiin parin mun uuden ystäväni kanssa (kyllä, heidät jo ystävikseni luokittelen), että vaikka ei välttämättä uskos, niin useammin minäkin jätän sanomatta mitä ajattelen, kuin että tieten tahtoen ketään loukkaisin. En mä silti idiotismia järin kauaa jaksa sanomatta mitään. Enkä jotenkin sitä, että haukutaan ja mollataan niitä, jotka ei ole paikalla kuulemassa tai itseään puolustamassa. Toki, ihminen olen minäkin ja kaikkeen sellaiseen välillä sorrun, mistä en itsekään pidä, mutta ennemmin tupisen luottoihmisille, kuin tahallisesti oikeasti loukkaan ketään.

Muistan, kun ensimmäisen kerran tulin nykyisten opiskelukavereideni kanssa samaan luokkaan. Nämä tyypit ois niitä, joiden kanssa enemmän tai vähemmän pitäisi pari vuotta aikaa viettää. Kävin tyypit läpi ja kuuntelin niitä. Kuuntelin niiden keskinäisiä keskusteluja toisella korvalla ja sitä, mitä ne sanoi itseään esitellessään. Ammensin toisista enemmän, toisista vähemmän.

Kaikessa sosiaalisuudessani oon aina alussa vähän tarkkailija. Käyn läpi mielessäni jokaisen ja teen sen ensivaikutelman. Nytkin porukassa oli herttaisia, päsmäreitä, ylimielisiä, hiljaisia, iloisia, järkeviä ja niitä, joita hädin tuskin muistaa. Osasta mielipide on toki muuttunut, osasta ei. Luulen, että puolin ja toisin näin. Niin se maailma nääs makaa.

Meillä on tässä jo parin kuukauden aikana porukka hieman vaihtunutkin. Uusia tuttavuuksia, uusia fiiliksiä. Joidenkin kohdalla harmittaa helvetisti, että jäivät pois, joidenkin kohdalla sille on se ja sama. Kai nuo päätöksensä tekevät niinkuin parhaaksi näkevät. Mä oon kuitenkin edelleen sitä mieltä, että kaikella on tarkoituksensa ja jokainen risteää sun elämänpolulla syystä. Tässäkin porukassa oli yks, josta mä oon ihan sairaan tyytyväinen, että tavattiin.
Koska sielunkumppanuus tai jotain.

Se on jotenkin käsittämätöntä, kuinka jotkut ihmiset on niitä, että kerran vilkaiset ja olet jo pakahtua siihen kuinka paljon pidät kyseisestä tyypistä. Pidät, vaikket hitto vieköön tiedä tyypistä mitään. Sitten ne, joiden kanssa vaihdat pari sanaa ja tajuat, että olette niin samalla aaltopituudella, kuin olla voi. Ja rakastut. Sillain hitaasti, mutta varmasti. Yleensä näiden hyvien ihmisten kanssa se ensisilmäys ja fiilis voi muuttua, kun tutustutte enemmän. On siis hyvä pitää mieli avoimena senkin ensifiiliksen jälkeen.

No, sitten on niitä, joiden pärstäkerroin vituttaa jo ennenkuin ne koskaan on ensimmäistä lausettaan sanonut. Näitä on todella harvassa, mutta yleensä ne on niitä, joista mielipide ei sitten kuin korkeintaan vahvistuu. Miksi näin, en tiedä. Mulla niitä ei ole ollut vuosiin. Siis niitä totaalisen nounou-ihmisiä. Paitsi että taas on.

On myös niitä, joista toisaalta pidät, mutta toisaalta koko ajan on karvat pystyssä. Sellainen varautuneisuus säilyy jatkuvasti. Se tunne, ettet koskaan voi täysin luottaa. Vaikka se kyseinen tyyppi tai tyypit on sulle mukavia, eikä mitenkään ole antaneet ymmärtää olevansa epäluotettavia tai mitään negaa. Silti. Jotkut vain huokuu näitä fiiliksiä. Että aina seurassa oot varpaillas. Valmis singahtaan johonkin pois. Hälärit huutaa punaisena ja kellot kilkkaa. Ne fiilikset on syytä ottaa vakavasti, kertoo herra kokemus.

Meidän luokalla on muutama semmonen tyyppi, että kun ajattelenkin niitä, niin hymy nousee huulille ja sydämenkuvat silmiin. Ei sillain pervolla tavalla, ku ihan vaan koska ne on niin hiton jees. Semmonen fiilis, että tajuaakohan ne itekkää kui paljo niistä tykkään?!?? Semmone, että on vähän outoa, että tykkään niistä niin paljon kuin tykkään olematta niihin mitenkään sillai ihastunu. Jos ymmärrät mitä tarkoitan?

Niitäkin on, jotka on hyviä tyyppejä, mutta samalla niitä, joista tietää, ettei meistä koskaan tuu sydänystäviä. Niistäki oppii tykkäämään ihan joka päivä enemmän ja enemmän. Ne on erilaisia persoonia kuin itte ja se järjetön tietotaito ja erilainen maailmankatsomus viehättää. Sekä se, ku tajuat kuinka paljon niiltä voit oppia, vaikka koskaan ette tulekaan olemaan toistenne puhelimissa pikavalintojen top kympissä, mutta ne on mukavia. Oikeasti mukavia. Mä arvostan niitä hulluna.

No ja sitte. Se naama, joka vituttaa heti. Samantien tiiät, että ei. Ei millään. Ikinä. Silti annan mahdollisuuden. Ja se kusee sen. Välittömästi. Kokkeile siinä sitten. Vaatii hitollista itsekuria olla sanomatta sellaiselle ihmiselle kaikkea sitä mitä sun päässä liikkuu, ettei tartte turhaan tapella ja vääntää tai loukata. Kun en hitto vie oo mitenkään ilkeä vain saadakseni olla ilkeä.

En ymmärrä, miten tällainen ihminen voi tehdä analyysin minusta tuntematta minua yhtään sen enempää, kuin minäkään häntä. Mikä saa ihmisen suoltamaan suustaan paskaa toisesta ilman faktaa? Mikä saa ihmiset nousemaan toistensa yläpuolelle silloinkin kun eivät tiedä toisesta yhtään vitun mitään? Sama pätee meihin "taviksiin" vrt. julkkikset. Jos se lukee lehdessä, sen on oltava totta, vai?
Helvetin innokkaasti muutamat tahot tuomitsevat julkkiksia siksi, mitä lehdissä kerrotaan. Tuntematta kyseistä ihmistä yhtään mitenkään ja tarkistamatta faktoja ihan ollenkaan. Reilua? Ei minusta.

Mä oon käyny vuosien aikana kovat koulut. Oon ollu tyhmä ja oon menny massan mukana. Enää en. Oon oppinu virheistäni. Mä en tuomitse ketään ilman faktoja. Mulla on mielipiteitä kaikkiin ja kaikkeen, mutta jos tiedän mielipiteeni vain ja ainoastaan loukkaavan, niin ennemmin pidän turpani kiinni, kuin sanon mitään. Ärsytettynä minustakin toki sitten kuoriutuu täysi mulkku.

Tyhmyyttä en jaksa. Enkä sitä, ettei oteta vastuuta omasta itsestään ja omista tekemisistään. Edelleenkin "laiska se töillään kehuu". Jotenkin ärsyttää se oman egon ääneen pönkittäminen. Siis sellainen jatkuva. Sen, että on ylpeä työstään ja tekemisistään voi nimittäin tehdä hyvin tai huonosti. Oman elämänsä surkuttelu vaan yleensä ärsyttää ihmisiä. Jos oot taitava jossain, niin siitä pitääkin olla ylpeä rehdisti, mutta se ei tee susta muita parempaa ihmistä.

En voi siis sietää ihmisiä, jotka luulevat tietävän kaikesta kaiken, mutta arvostan ihmisiä, joilla on rohkeutta opetella, jos eivät osaa. Mä voisin nimetä tähän paljon ihmisiä, joiden asenteesta kaikkien pitäisi ottaa oppia ja niitä, joita kaikkien pitäisi karttaa, mutta en tee sitä. En, vaikka voisin.

Mä tykkään näistä Tapani Tullan runoista,
Niissä on elämän makua.

Mä toivon, että te, joita oikeasti arvostan ja rakastan, tiedätte sen ja uskotte, kun olen sen sanonut. Ei sillain pervolla tavalla, ei tartte pelätä.
Te taas, joilla on monesti ihmisten kanssa riitoja, tai muuten vaan vastustaa, niin miettikääpä oisko se vika siinä, joka katsoo peilissä vastaan?!?? Yleensä nimittäin on.

Tietty nöyryys täytyy ihmisessä olla silloinkin, kun on pro jossain. Vielä enemmän, jos ei ole.

Rakastakaa, välittäkää, vihatkaa ja eläkää. Niin minäkin teen. Silläkin uhalla, ettet pidä siitä.

-Minna