Se yhteen hiileen puhaltamisen hienous. Ja vaikeus.

Eilen illalla juttelimme mieheni kanssa taas pitkään kaikesta. Yhdeksi aiheeksi nousi yhdistystoiminta, sekä sen hienous. Ja vaikeus. Siinä illan hämärtyessä päätinkin, että kirjoitan tällä kertaa nimenomaan kyseisestä aiheesta, koska se on juuri nyt aika lähellä elämääni. Meidän elämäämme.

Olen ollut jo ehkä kolmisen vuotta paikallisen ammattiyhdistyksen hallituksessa. Sinne ajauduin jopa vähän vahingossa työkaverini ehdotuksesta. Meinasi, että siellä on "vanhat jäärät" päättäneet jo liian kauan kaikesta ja että naisnäkökulmaakin kaivataan. Pilkkikilpailuihinkin oli kuulemma panostettu jo ihan riittävästi siihen mennessä. Ne kun tuntuvat olevan monen ay-liikkeen suola ja sokeri.

Ihan mielenkiinnosta sitten lupauduinkin ehdolle ja minut hyväksyttiin mukaan. Kiitollinen olen luottamuksesta, vaikka en takuulla ole se innokkain toimija kyseisessä hommassa. Tarkoitan siis, että en elä ay-liikkeelle, enkä varsinkaan politikoinnille, yhtä intohimoisesti kuin moni muu siellä. Ja vaikka pidän työntekijöiden oikeuksien puolustamista ja parantamista todella tärkeänä asiana, niin eivät ne silti tule uniini. Ei hyvässä, eikä pahassa.
Paljon olen sillä saralla kuitenkin saanut uusia kokemuksia ja ennen kaikkea ihan hiivatin loistavan mahtavia ihmisiä elämääni. Niitä en vaihtaisi mistään hinnasta pois. Paljon hyvää.
Että kiitosta vaan, kun olette. Tiedätte kyllä.

Tämä koirapuoli on sitten elämässäni paljon lähempänä ja se tulee välillä niihin uniinkin. Parin viime vuoden aikana olen päässyt näkemään entistä lähempää tätä yhdistystoimintaa silläkin saralla. Se on valtava määrä työtä, mitä ne aktiivit tekee ihan perus pulliaisenkin eteen tuolla.
On kenttää missä treenata tai vähintäänkin vuokrattua hallia tai pellonreunaa. On välineistöä, on kouluttajaa, on kurssia, on koetta. Mitä lähempää sitä näkee, sen enemmän se hirvittää. Nimittäin tekijöitä ei oikein ole.

Mieheni on metsästäjä. Siis sen lisäksi, että minun mukanani on höyrähtänyt tuonnekin koirapuolelle varsin sujuvasti. Syvälle. Ilman, että edes itse treenaa yhtään koiraa. Vielä.
No, vaan takaisin metsään.

Metsästäjillä on myös yhdistyksiä ja porukoita. On eräkämppää ja laavua ja mitä liekään kaikkea. Sekä lupia. Tietty määrä tietylle porukalle. Ainakin hirvien osalta siis. 
Onpa joskus ollut jopa pakollista tuoda lääkärintodistus, mikäli olet pois passista. Onhan se sillä tavalla hyvin yksinkertaista. Mikäli et osallistu, et saa lihaa.

Siihen osallistumiseen kun sisältyy muutakin, kuin se hirven ampuminen. Eläimet pitää raahata sieltä metsästä pois ja lihat paloitella. Paloittelupaikat siivota ja eräkämpät pitää kuosissa. Kokouksissakin on suotavaa käydä. Eikä sekään takaa sitä, että lopulta saisit lihaa juuri nimeksikkään. Ne lihatkin nimittäin arvotaan porukan kesken jotenkin. Ja jos lupia on ollut vähän, voi olla että saatkin vain palan vasasta. Vasa on pirun pieni.
Siinä tulee lihalle jo hintaa. Ja aikahan on tunnetusti rahaa.

Alkuvuonna minua ehdotettiin sitten edustamani koirayhdistyksen hallitukseen. Olin otettu ja myönnyin ehdolle. Minut hyväksyttiin. Pääsin näkemään tätä touhua niin läheltä, kuin se on tässä mittakaavassa mahdollista.
Olemme mieheni kanssa olleet aika aktiivisesti mukana tekemässä jo aiemmin. Sen mitä ikinä täältä n.70 kilometrin päästä perseaukisena vuorotyöläisenä on ollut mahdollista. Nyt olen kuitenkin päässyt mukaan myös päättämään mitä tehdään ja milloin. Ennenkaikkea, että miten.

Yhdistyksemme aktiivit ovat erittäin taitavia ihmisiä hommassaan. He ovat kokeneita ja osaavia, sekä ihanan innokkaita jakamaan tietotaitoaan tällaisillekin keltanokille, kuin minä. Se on ihan mahtavaa, koska muuten ei voi oppia, eikä kehittyä. Oli asia mikä hyvänsä. Aina voi lukea, mutta käytäntö, siihen tarvitsee harjoitusta. Toki voi myös tehdä asiat niin, että opettelee kaiken kantapään kautta. Ei se väärin ole. Mikäli kuitenkin on joku, joka jaksaa opettaa miten asiat on järkevin tehdä, niin helpommallakin pääsee.
Monelta kun ahmii oppia, voi noukkia rusinat pullasta. Jättää huonot ja itselleen toimimattomat jutut pois ja napsii parhaat päältä. Helppoa kuin heinän teko. Tai niin sitä luulisi.

Olen jo tuolla ay-toiminnassa huomannut, että ihmiset vaativat kauheasti tekemistä ja tapahtumia vastineeksi jäsenmaksuilleen. Pitäähän vastinetta ollakin, tottakai. Kuka nyt haluaisi tyhjästä maksaa. Silti, kun jotain on koetettu järjestää, niin varmaan seitsemän kertaa kymmenestä on saatu perua. Ei ole osallistujia. Muutama ihminen on joka tapauksessa nähnyt hirveän vaivan, että asiaa on suunniteltu ja lähdetty toteuttamaan. On varattu lippuja, mietitty aikatauluja ja hoideltu kuljetuksia. On pähkäilty otetaanko omavastuuta, vaiko ei. Jos otetaan, niin paljonko, ettei se ole liikaa tai liian vähän. Onko tarjottu tarpeeksi kaikille ikäryhmille. Eihän suosita liiaksi mitään tai ketään.
Lopulta soitellaan ja perutaan. Lippuja, kyytejä, varauksia. Ilmoitellaan jo mukaan halunneille, että "sori, ei sittenkään."
Kiitos vaan ja anteeksi. Jälleen.

Sama näyttää olevan ainakin tässä koirapuolella. Kauheasti halutaan kokeita. Pitää olla missä harrastaa. Jäsenmaksut eivät saa olla liian isoja. Olisi kiva jos olisi kursseja ja koulutuksia. Ilmaiseksi mieluiten. On myös suotavaa, että yhdistyksellä on oma kenttä. Kentällä saisi olla palveluskoirakokeisiin vaadittavat esteet ja välineet. Agilityyn omat. Rallytokoon ja tokoon merkit ja välineet. Samat kun eivät tietenkään käy pk-puolen kanssa. Koiratanssille omat vuorot. Talvella on hyvä päästä halliin. Lämmitettyyn. Kentät kun ovat lumikinosten alla ja kylmäkin siellä on. Niin ja ohjaaja olisi kiva, joka vetäisi ainakin penturyhmiä välillä. Mielellään edistyneempienkin. Niin ja niitä kokeita, paljon ja monipuolisesti. Muuten ei etene, eikä saa titteliriviin merkintöjä.

Kenttätalkoot? Mitkä kenttätalkoot? Ai sekin nurmikko täytyy välillä leikata? No, nyt on työvuoro, ei pysty. Koejärjestelyitä? Joo, mahdollisesti. Ehkä. Tai ei sittenkään, koska serkun nimipäivä. Ai kokeeseen toimihenkilöksi? Se on kyllä niin kauhean kaukana ja sataakin. Reissujakin luvassa, että ehkä seuraavalla kerralla. Kokous? Mikä ihmeen kokous? Ai nekö järjestää kokouksiakin? No, se meni nyt ohi. Jos sitten syksymmällä. Tai keväämmällä. Tai ensi kesän keskiviikkona. Suunnitteluporukkaan? Joo tottakai. Tai siis, eihän tarvitse liikkua mihinkään? Voihan omalta sohvalta hoitaa? Liha? Tottakai kelpaa liha. Mikä kämppä siivottava? Ei, en minä semmoseen kerkie.

Sellaista se tuntuu olevan. Kaikkialla. Puhuttiinkin tuon ukkokullan kanssa, että yhteisöllisyys on kadonnut. Tai ainakin kovaa vauhtia katoamassa. Ei naapuriin mennä tekemään pihatalkoita puolin ja toisin. Hyvä, jos naapuria edes tervehditään. Poikkeuksiakin toki on, niin kuin aina ja kaikessa.
Nykypäivänä työelämä on hektisempää kuin ennen. Vuorotyöläisiä on paljon. Aikataulujen yhteensovittaminen on vaikeaa, välillä jopa mahdotonta. Liekö se sitten se suurin syy, ettei tekijöitä löydy? Vaiko se, että on vain totuttu siihen valmiiseen? Mukavampi istahtaa valmiiseen pöytään kuorimatta itse potun pottua. Koskaan.

Onneksi tuolla on vielä niitä muutamia ihmisiä, jotka jaksavat touhuta, järjestää ja tehdä. Tai aina eivät varmaan edes jaksa, mutta tekevät silti. Itse toimin nyt lähiaikoina parissakin koirakokeessa koetoimitsijana. Se on se tyyppi, jonka hanskassa pitäisi olla koko koe alusta loppuun. Pitäisi ohjeistaa toimihenkilöt, eli ne talkoolaiset hommiinsa. Pitäisi pystyä pitämään osallistujat tyytyväisinä ja tuomarit ajan tasalla, sekä varmistaa, että asiat menee kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. Pitäisi olla koko ajan kartalla siitä missä mitäkin tapahtuu milläkin hetkellä. Ja pitää oma pää kasassa.
Ilman niitä talkoolaisia se on totaalisen mahdotonta. Tällä hetkellä jopa hieman hirvittää. Ehkä se kuitenkin siitä.

Mikäli yhdistystoimintaan, oli kyse sitten vaikka koppakuoriaisista, ei ole osallistujia, niin ne kuoleutuu pois. Kokonaan. Sen jälkeen pitää tehdä itse. Tai palkata kaikkeen porukka. Ulkoistaa tapahtumien järjestäjät. Ostaa valmista. Ja se maksaa. Se maksaa paljon enemmän, kuin jäsenmaksun verran. Siitä myös puuttuu se tekemisen meininki ja yhteen hiileen puhaltamisen hienous. Se tunne, kun porukalla pähkätään, hikoillaan, kiroillaan ja välillä vähän huudetaankin ehkä. Lopulta, kun hommat on pulkassa ja asiat onnistuu, niin iloitaan, halataan, itketään ja nauretaan. Ja ollaan ainakin hetki onnistuneesti yhtä. Jopa ystäviä niistä ympyröistä saattaa saada, eikä ystäviä ole koskaan liikaa.

Toivottavasti tekijöitä riittää vielä tulevaisuudessakin. Hattua nostan teille, jotka tänäkin päivänä jaksatte tehdä muiden eteen asioita. Pyyteettömästi ja omaa aikaanne uhraten. Sittenkin, kun ainoan kiitoksen saat silloin, kun illalla raahaudut variksenpelätintä muistuttaen peilisi eteen ja lähes itseäsi säikähtäen taputat olkaasi ja kähiset: "Kiitos. Hyvin sä vedät."

Kiitos.

-Minna