Eläimet veressäni (ja voiko siitä oppia muutkin)

Mulla on tuossa muutamakin aloitus ja aihe postaukseen jo valmiina ja mietin pitkään, että minkä niistä työstän julkaisukelpoiseksi tähän väliin. Tulin sitten tulokseen, että mennään välillä hieman keveämmällä aiheella, niin saavat edellisistä hermostuneet hieman puhaltaa välillä. Joidenkin mielestä aihe on varmaan tylsäkin, mutta kirjoitanpa silti.

Minä olen ollut eläinrakas niin pienestä kuin muistan. Lapsuuteni haaveammatti oli tietysti eläinlääkärin vastuullinen vakanssi ja pappani aikoi tuoda minulle sitten possunsa hoitoon, kun lääkäriksi valmistun. Possujahan papalla ei tiettävästi ole koskaan ollut, mutta eipä tullut minustakaan eläinlääkäriä, että sinänsä puntit on tasan.
Suvussani, ainakaan näissä läheisimmissä, ei ole ainoatakaan elukoihin isommin hurahtanutta ihmistä, joten on hieman hämärän peitossa mistä olen eläinrakkauteni perinyt. Olikohan postipoika mahdollisesti hevosmies, vai vaihduinko synnärillä, mene ja tiedä.
Kaikki karvaiset, hiemankaan elolliset ovat aina vetäneet minua puoleensa. Selittänee osin kyllä aiempiinkin postauksiin saamiani aiheita, kun tarkemmin ajattelee. Jos ymmärrät mitä tarkoitan. No mutta asiaan.

Silittelin penskana kaikki tutut ja vieraat, kauppojen edessä omistajiaan odottavat koirat. Ainoa, joka minua koskaan puri, oli jonkun mummon valkoinen suloinen pikkupuudeliduudeli. Koskaan yksikään isompi ei edes aikonut. Muistan yhdenkin kerran, kun menin äitini kielloista huolimatta rapsuttelemaan antaumuksella erästä saksanpaimenkoiraa erään oululaisen lähiön kaupan eteen. Koiran omistaja tuli hetken kuluttua silmät suurina huutamaan, että "Tule hyvä lapsi heti pois sieltä."
Ja että "Sekö ei murissut tai näyttänyt hampaitaan sinulle?" ja kuin vastauksena sain koiralta märän pusun naamalleni. Ei ilmeisesti ollut mikään kaikkien kaveri se koira. Minut se kuitenkin kyselemättä lähelleen päästi. Olin mitä ilmeisimmin tarpeeksi yksinkertainen ja siten harmiton.
Järkeä on iän myötä tullut päähän sen verran, että enää ei vieraisiin koiriin kävisi mielessäkään mennä noin vain koskemaan. Lapsen mieli ei ymmärtänyt, että niin karvaiset, söpöt ja suloiset voisivat koskaan vihaisia edes olla. Eivätkä siis pääosin olletkaan. Paitsi se puudeli.

Raahasin myös kotiin kaikki irtokoirat. Aina.
Äidille oma jännitysnäytelmänsä, että minkä kokoinen piski sieltä milläkin kerralla tulee vastaan, kun hän kotiutuu omista velvoitteistaan. Aina toivoin, ettei koiralle löytyisi omistajaa ja saisin pitää sen, mutta koskaan niin ei tapahtunut. Välillä ne palautuivat omistajalleen ja välillä ne haki jokin eläinhoitolan edustaja hoiteisiinsa. Aina silloin tuntui erityisen pahalta, kun näki koiran olleen huonosti pidetty ja se piti palauttaa kuitenkin omistajalleen. Eipä niille pieni ihminen mitään silloin voinut.

Ylävasen: Minä ja Himputti, yläoikea: Minä ja Lulu -92,
alhaalla: Minä ja Pokkeritar

Ratsatustunneille, leireille, talutusratsastuksiin ja mihin tahansa kinkereihin minun piti päästä aina kuin mahdollista. Moneen viikkotuntiin ei äidillä ollut rahoja ja leiritkin jäivät vuosien varrella pariin kolmeen. Silti tallille piti päästä aina kuin suinkin. Hoitoponi vakituisilla hoitopäivillä minulla oli jo ala-asteen aikaan tallilla, jonne oli matkaa vajaa 10 kilometriä. Sinne me koulukavereiden kanssa ajeltiin talvisin bussilla ja kesäaikaan pyörällä. Parhaillaan kuutena päivänä viikossa. Äiti oli fiksu ja ymmärsi, että kun olen tallilla, olen aina sen ajan pois kaikesta pahanteosta. Opin vastuuta, opin itsenäisemmäksi. Siivottiin karsinoita, harjailtiin hevosia, huollettiin varusteita, avustettiin ratsastajia. Mitä milloinkin. Oltiin onnemme kukkuloilla, jos saatiin avustaa iltaruokinnassa. Sitten parhaillaan viimeisellä bussilla kotiin. Se oli onnellista aikaa pienen ihmisen elämässä. Ei kuulkaa taitaisi onnistua nykypäivänä. Nykyään se olisi takuulla lapsityövoiman hyväksikäyttöä. Yksin lapsen tallille jättäminen liene heitteillejättöä. Liekö saa enää edes alaikäinen yksin tai keskenään kavereiden kanssa bussillakaan oikein kulkea. Ei uskalla yksin päästää pyöräilemään aidattua pihaa kauemmas. Ainakaan ilman apurattaita, törmäilykypärää ja kokovartalokuplamuovitusta. Typeräksi on mennyt maailma.

Ylävasen: Nita, Yläoikea: Minä ja Black Lady,
Alavasen: Pilvi, Lady Kike ja minä, alaoikea: Minä ja joku lv

Muutimme Oulusta Muhokselle juuri sinä kesänä, kun vaihdoin itse yläasteelle. Sain siis  niin sanotusti aloittaa puhtaalta pöydältä. Minun luonteellani kavereiden saaminen ei ole koskaan muodostunut järin suureksi ongelmaksi, joten pian Muhoksella pääsinkin uusien kavereideni mukana hoitamaan muutamaa ravihevosta. Jossain vaiheessa sain hoidettavakseni ja ratsasteltavaksi samaisella ravitallilla majailevan nuoren arabioriin. Kaksi nuorta ja kokematonta ei ollut varmaan se paras mahdollinen yhtälö, eikä nykypäivänä edes onnistuisi ilman sanomista, mutta hyvin me pärjättiin. Opimme toinen toisiltamme paljon. Se oli upea eläin ja olen äärimmäisen kiitollinen siitä ajasta, niistä ihmisistä ja kaikista niistä hevosista. Yläasteen jälkeen skippasin lukio-opinnot, vaikka sisään lukioon pääsinkin. Seurasin sydäntäni ja lähdin Pudasjärvelle opiskelemaan hevostenhoitajaksi. Pudasjärven aikana heräsi pikkuhiljaa enemmän jälleen kiinnostus myös koiriin. Kouluaikana hommasin riisenisekoitus Nitan. Nita tuli lähinnä talli- ja seurakoiraksi, mutta uusien ihmisten myötä kiinnostus heräsi hiljokseen myös harrastuspuolelle koiran kanssa.

En ole koskaan ollut mikään erityisen lahjakas ratsastaja tai koiraohjaaja. Kuten jo ensimmäisessä postauksessani kerroin, omaan kuitenkin jonkinlaisen luontaisen taidon tai auktoriteetin tulla toimeen hieman hankalampienkin eläimien kanssa. Jo silloin ala-asteella hoidin niitä tallin kiukkupusseja, joihin osa ei halunnut koskea pitkällä tikullakaan. Himputti esimerkiksi oli sellainen. Minä rakastin sitä.

En myöskään ole kultalusikka hanurissa syntynyt. Siis siten, että olisi ollut varaa juosta ratsastustunneilla, leireillä ja valmennuksissa monta kertaa viikossa/kuukaudessa/vuodessa. Sama koirahommissa. Olen
aina lukenut, katsellut, kysellyt ja seurannut vierestä, kun ne tekee, jotka osaa. Sillä tavalla oppii yllättävän paljon. Sitten vain rohkeasti ja sinnillä kokeilemaan ja soveltamaan keinot itselle ja sen hetkiselle eläimelle sopivaksi. Virheistä oppii. Ja tekemällä. Ja tekemällä niitä virheitä.

Sani ja Roni 2011

Koiravuosiin mahtuu sekarotuisia, saksanpaimenia, dobbereita, riiseneitä (suursnautseri) ja jopa yksi Volpino Italiano. Yksi pikkukoirahairahdus saa silti jäädä viimeiseksi. Ei ole puudelit minun palani kakkua. Vaikkakaan koskaan ei saa sanoa ei koskaan, kun monesti sanansa joutuu sitten syystä tai toisesta nielemään. Kokemuksesta sanon.

Jostain syystä tuo dobermanni on aina ollut se omimmista omin rotu minulle. Kauhean fiksu kun olisi, niin senkin vaihtaisi... No, suunnilleen ihan mihin tahansa rotuun, ihan vain terveysasioiden takia. Ei tahdo dobbereilla mm. pumput kestää tätä elämää. Toisaalta, ei se tässä hullussa maailmassa mikään ihme ole, jos ei kestäkkään. Ei tässä nyt kuitenkaan tuosta asiasta sen enempää, koska en kasvattamisesta mitään tiedä ja kasvattajat kyllä takuulla tekevät parhaansa, että meillä olisi vielä 20 vuoden päästäkin näitä haavilla kopattavia treenikentillä. Etteivät huonoa terveyttään nyt ihan sukupuuttoon kuolisi kuitenkaan.

Minulta puuttuu lähes täysin kilpailuvietti. Se on suurin syy siihen, miksi en oikeastaan koskaan ole kilpaillut. En yksilönä, en hevosilla, enkä koirilla. Ainakaan suosiolla. Kouluaikana jotkut pakolliset pienet yleisurheiluskabat yksilönä, (jossa muuten pituushypyssä olin joka vuosi mitaleilla ja se on tällaiselle persjalalle saavutus se), hevospuolella este- ja koulukokeet tai kisat ja myöhemmin omalla silloisella suokillani seurakisoissa hyppäsin jonkun 70-90cm esteluokan sen voittaen. Siinäkin startissa putosin selästä, jäädessäni pahasti jälkeen viimeisessä hypyssä. Silti, kun on tarpeeksi apina, niin iskee hanurinsa maahan vasta maalilinjan ylitettyään. Se riittää voittoon joskus sekin. Kannattaa kokeilla. Jää kuulkaa vuosiksi puheita sellaisesta taidonnäytteestä. Eivät unohda sen kisan nähneet, vaikka kuinka kovasti toivoisit.

Mina ja Eme estekisoissa

Olen myös itse kouluttanut ja ohjannut nyt kolme koiraani BH-kokeen läpi. "Oikeille" koiraihmisille se nyt ei tietenkään ole homma eikä mikään, mutta tällaiselle lähes itseoppineelle koetilanteita jännittävälle amatöörille se on iso juttu. Ja mielestäni saan siitä ylpeä ollakkin, vaikka se ei suomalaiseen mentaliteettiin kuulukkaan. Olla nyt ylpeä omasta työstään. Siinähän vallan ylpistyy silloin. Yhtä kaikki, minun koirilleni saama BH-koulutustunnus on varmasti aiheuttanut saman fiiliksen, kuin joillekkin MM-mitali. Voin taata sen.

Minä ja Huge 6.6.2018

Elämäni koira, Roope, kuoli seisoville jaloilleen nuorena ja yllättäen. Se vei palan minua mukanaan. Koiran kasvattajan silmissä olin ilmeisesti kuitenkin tehnyt jossain jotain oikein, koska kaksi kuukautta elämäni koiran kuolemasta, hän otti yhteyttä ehdottaen uutta eläjää kotiimme. Kodinvaihtaja, joka oli ehtinyt ihastuttavaan yhdeksän kuukauden teini-ikään. Se oli uros ja hyvinkin tietoinen itsestään ja egostaan. Sen kanssa ei enää tahdottu pärjätä kokemattomassa kodissa. Oli omistajansa ensimmäinen koira ja fiksuna ihmisenä hän ymmärsi onneksi ajoissa, ettei dobermanni ja vielä uros ole välttämättä se järkevin vaihtoehto josta aloittaa. Koiran kasvattaja luotti siihen, että minulle koira voisi olla sopiva ja että minä sen kanssa pärjäisin. Olin otettu ja kiitollinen, mutta epäröin, että on liian aikaista. Roopen kuolemasta oli niin kovin vähän aikaa. Sydämessäni oli sen takia vielä avohaava. Mieheni kannustuksen rohkaisemana haimme kuitenkin nykyisen dobberini kotiimme joulukuun lopussa 2016. Jumankauta mikä tyyppi. Ihan uskomaton. Ja kyllä, dobberiuros osaa olla melko kusipäinen tapaus, mikäli saa elää sanellen itse omat sääntönsä. Voin luvata. Siinä oma paimenkoirani oli kyllä pehmolelu tämän rinnalla.

Just Brilliant "Justiina" & Ukkostähti "Ukko"
kotona 12.6.2018

Tänä päivänä, lähes nelikymppisenä akkana, olen hurahtanut koirapuolella yhä syvemmälle. Olen saanut kunnian tulla valituksi erään koiraharrastusyhdistyksen hallitukseen ja kyseisen yhdistyksen kautta olen saanut ihan huippuja ihmisiä ympärilleni. Siellä on niin järjettömän taitavia koiraohjaajia, että pitäisi olla vähintäänkin vihannes, jos siinä porukassa ei kehittyisi itsekkin. Jos elämässäni kauhean moni asia on potkinut teräskärjellä suoraan otsikkoon, niin näiden eläimien ja ihmisten suhteen olen kyllä saanut lottopotin suoraan syliini.


Näin kaiken tämän sinua mahdollisesti kiinnostamattoman tupinan päätteeksi haluan siis kuitenkin sanoa "pari" asiaa.
- Kun lapsi tai nuori saa vastuuta ja kannustusta, hän oppii luottamaan itseensä. Kaikkea ei kannata tehdä puolesta. Välillä sattuu ja kolahtaa, mutta siitä oppii.
- Kun lapsi tai nuori on lappamassa illat paskaa, harjaamassa hevosia, pesemässä hevosten varusteita ja syömässä eväitään kavereiden kanssa tallilla, on hän sen ajan poissa pahanteosta. Se EI ole mitään lapsityövoiman hyväksikäyttöä, vaan lapsi/nuori saa oppia. Hän oppii hevosmiestaitoja, jotka hyvin monesti lopulta edesauttaa minkä tahansa eläimen kanssa toimimiseen. Hän oppii ottamaan vastuuta, joka taas lopulta, ihan oikeasti, auttaa ihmissuhteissa, koulussa, työssä ja jopa omien mahdollisten lapsien suhteen tulevaisuudessa.
- Eläimien kanssa aikaa viettäessään oppii lukemaan niitä. Se opettaa lukemaan pienistäkin eleistä, jos kaikki ei ole hyvin. Ja jos on. Uskokaa, niin se auttaa jälleen myös ihmissuhteissa ja tulevassa työelämässä. Eläimien kanssa paljon touhuttuaan oppii myös, että ihan pienimmät vastoinkäymiset ei kaada maailmaa. Ja se opettaa omatoimisuutta.
- Eläimien kautta ja niiden ansiosta saa kavereita ja ystäviä. Jopa hieman erakot, ei niin sosiaaliset ihmiset saavat eläimistä lohtua. Se saattaa taas edesauttaa mielenterveyden säilymisessä. On kenelle puhua. Eläimet eivät loukkaa, eivät juorua, eivät puhu paskaa selän takana, eivät naura sinulle, eivätkä jätä kuuntelematta jokaista asiaasi.
- Tällaiset lahjattomatkin, kuten minä, voivat kehittyä hyviksi. Jopa erinomaisiksi. Jos ja kun heille siihen annetaan vain mahdollisuus. Kaikkien ei tarvitse olla parhaita kaikessa. Riittää, että on oma itsensä, tekee sitä mistä tykkää ja saa kannustusta siihen. Minä olen ollut koulussakin aina se keskiverto oppilas. Silti se riitti meillä kotona. Olin paras mahdollinen minä. Ja olen sitä edelleen. Näin on hyvä. Tämä riittää.
- Kun luotat itseesi, muutkin alkavat luottaa sinuun. Se taas edesauttaa kehitystä. Enemmän luottamusta -> Enemmän vastuuta -> Enemmän virheiden mahdollisuuksia, mutta ennen kaikkea enemmän oppimista -> Parempi sinä.
- Älä pelkää epäonnistua, sillä se vain opettaa. Älä myöskään poista lapselta tai nuorelta mahdollisuutta välillä epäonnistua. Jos et koskaan epäonnistu, et opi käsittelemään vastoinkäymisiä, eikä yksikään maailman ihminen selviä ilman takapakkeja. Elämä on huomattavasti helpompaa, kun jokainen isku vasten kasvoja ei aiheuta maailmanloppua. Se ei tarkoita, että ketään pitää silti jättää selviämään kaikesta ihan yksin.

Tätä voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Pointtina kuitenkin, että näinkin "pienet" asiat voivat vaikuttaa isosti. Ja siis nimenomaan muuallakin, kuin vain näiden karvakavereiden suhteen. Lopuksi haluan kiittää vanhempiani siitä, että aikoinaan ymmärsivät tämän kaiken ja mahdollisivat sen. Eivätkä koskaan vaatineet minua olemaan enempää kuin olen. He tajusivat, että kun minuun luotetaan ja minua kannustetaan siinä mitä teen, pyrin sitä kautta aina vain parempaan. Mikäli he olisivat sättineet minua, kun tuon kotiin arvosanaltaan kutosen kokeen, olisin varmaan seuraavaksi tuonut hylätyn. Minulle ainakaan kun se "keppi" ei toimi. Porkkana kyllä sitäkin paremmin.
Sama on harrastuspuolella. Kun kaverit iloitsevat kanssani aidosti vaikkapa siitä koirani BHsta, haluan pystyä heidän kanssaan vieläkin parempaan. Se motivoi.

Elämä on hauska, monimutkainen kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Välillä sattuu, mutta kyllä se välillä palkitseekin.

Palataan!

Kuva: Meeri Koski

-Minna :*