Hulluja ystäviä ja mielensäpahoittajia

Me kerran naureskeltiin työkavereiden kanssa erään silmälasiliikkeen radiomainoksille, joissa likinäköinen setä haahuili missä milloinkin. Tiedättekö sen, jossa lopussa joku pöllö tai huuhkaja (anteeksi lintutuntemukseni huono laatu) jää vain huhuilemaan mainoksen lopuksi?!

No siis naurettiin, että on pitkästä aikaa tehty hauska ja aiheeseen istuva mainos, joka jää mieleen hyvällä tavalla. Eräs työkavereistani hyvin loukkaantuneeseen äänensävyyn mainitsi kuitenkin, että "ei likinäköisyys ole mikään naurun asia."
Hämmennyin hetken sadasosaksi ja totesin, että "ei tietenkään ole, mutta eihän tässä siitä ole kyse."

Minun mielestäni mainos osasi hauskalla tavalla kertoa, että ongelmaan saattaa vaikka löytyä edes hieman apua jostain. Tämä toinen taas veti herneen nenäänsä siitä, että koko mainos oli kenenkään mielestä hauska. Mainos meni siis henkilökohtaisuuksiin, koska lähipiirissä sattui olemaan silmälaseja tarvitseva ihminen.

Aikoinaan oli myös televisiossa ihan huikean hauska mainos, jossa vanha ilkikurinen mummo kävi jossain mäkkärissä syömässä, suttasi ketsupilla ja sinapilla ikkunoita, sotki pippurilla ja millä lie pöytiä ja lattioita, sekä hihitteli kiusallaan. Lopuksi tämä mummoihminen meni vessaan ajatuksenaan jättää kunnolliset rallirannut pönttöön räkäisen naurun saattelemana. Siinä mainostettiin lopulta pönttöä, johon PIIP ei tartu. Paska, noin suomeksi. Mummo sai "nenilleen".
Siitä oli niin moni ihminen mielensä pahoittanut, että kyseinen pätkä pyöri vain muutaman hassun kerran, kunnes jouduttiin poistamaan. Kuulemma loukkasi vanhoja ihmisiä.

Mulla on lähipiirissä ihminen, joka on saanut niin sanotuilta pällitohtoreilta useammankin diagnoosin siitä, että hissi yläkertaan hieman pätkii. Tai ei välttämättä pätki, vaan suhaa välillä kengurubensalla ylös alas ja välillä hirttää välille. Lääkkeitä joutuu kyseinen hahmo napsimaan, että pysyisi meidän "tavisten" kanssa edes suunnilleen samoilla leveleillä. Hullu mikä hullu, totean. Toki niinkään ei saa sanoa ilman, että joku jo haukkoo henkeään silmät hedelmäpelinä pyörien. Toisen puolesta syvästi loukkaantuen.
Kyseinen tyyppi nimittäin itse ei moisesta loukkaannu, vaan kohauttaa olkiaan, nauraa ja sanoo, että "Niimpä".
Ihan paras tyyppi. Ainoa, jonka kanssa olen koskaan saanut puhua mielenterveysongelmista sellaisenaan kuin ne nähdään tai koetaan. Sellaisena, kuinka hän itse ne kokee. Ei ole asiaa, jota en voi kysyä. Suoraan. Ilman ihmeellisiä kiertoilmaisuja.
Se on avannut silmiäni ihan järjettömän paljon ja tämä kyseinen ihmislapsi on edelleen yhtä rakas kuin ennenkin. Jos ei vähän rakkaampikin.

Mulla on kavereita, jotka on ylipainoisia. Niitä, jotka taputtaa mahaansa ja nauraa, että "Hei, elintaso se vaan huutelee."
On niitä, jotka eivät ole heteroita. Niinkuin edelleen nykypäivänä turhan monen mielestä pitäisi olla. On niitä, jotka ovat alipainoisia. On likinäköisiä, hillittömällä nenällä varustettuja ja hörökorvaisia. Eikä ne sitä häpeile tai peittele. Nämä kortit on jaettu ja niillä mennään. Ylpeydellä. Selkä suorana. Sellaista minä arvostan. Lujaa.

Itsekin olen lihonut. Mulla on kummallinen nenä, huonot hampaat ja couperosa iho. Lyhyenläntäki oon. Ei meistä kaveripiirissä kukaan silti vedä hernettä nenään joka kerta, kun mainoksissa pörrää pyöreitä ihmisiä. Ei, kun siellä on joku heinäkeppi, jolla elopainoa on höyhenen verran. Ei, vaikka jollain ohjelman ihmisellä on huomattavan iso tuulenhalkoja tai järjettömän kokoiset kuuloelimet. Ei edes silloin, kun joku sanoo jossain lihavaa läskiksi, lyhyttä persjalaksi, miehistä tykkäävää miestä homoksi ja naisista tykkäävää naista lesboksi, miestä ukoksi tai naista akaksi. Se ei tarkalleen ottaen saa meissä aikaan minkään valtakunnan reaktiota.
Nykypäivänä ilmeisesti pitäisi, koska jopa lasten jossain pupumainoksessa biisin muunnellut sanatkin saavat ihmiset barrikadeille. Tai eivät ne muunnellut sanat, vaan alkuperäiset, joista toki kaikki eivät ole koskaa kuulleetkaan.

Parhaimmillaan ihmiset tuntuvat loukkaantuvan verisesti siitä, mitä jollekkin toiselle on sanottu tai tehty. Jopa silloin, vaikka kyseinen tyyppi ei olisi tuttukaan. Jopa silloin, vaikka tämä kyseinen tyyppi itse ei olisi loukkaantunut asiasta millään tasolla, vaan saattanut jopa pitää koko juttua hauskana läppänä. Se on kummallista. Se ei mene minun tajuntaani.

Missähän kohtaa minua on tullut joku helvetin valuvika, joka estää stressaamasta ja vetämästä kipollista pakastevihanneksia henkireikiin kaikesta mitä ympärillä tapahtuu? Tai missä kohtaa maailmaa on tullut se valuvika, että hemmetin monen täytyy niin tehdä? Ei hyssyttely tai joka hemmetin asiasta vikojen kaivaminen muuta maailmaa. Ainakaan parempaan suuntaan. Ei joka paikassa ole mörköjä, jos niitä ei sinne väkisin tee. On myös hitokseen helpompi hengittää, jos uskoo ettei kaikessa ole taka-ajatusta. Ja vaikka joskus olisikin, niin mitä sitten?

Kiusaamista ei  saa hyväksyä ikinä missään, enkä sitä tarkoitakkaan. Läheisistä täytyy välittää ja heistä täytyy pitää huolta, se on minulle päivänselvää. Mikäli he eivät kuitenkaan nosta mekkalaa siitä, että naapurin Erkki-Irmeli nyt sanoi heidän koiraansa rakiksi, niin ei sinunkaan tarvitse.

Huumori on myös laji, jota kannattaa opiskella, koska elämä on silloin paljon mukavampaa. Itseironia ja sarkasmi on sitten jo korkeakoulututkintoon verratavia asioita, mutta mikäli kyseistä aihetta joku jossain opettaa, niin suosittelen ottamaan kurssin jos toisenkin.

Mulla ja mun parhaimmilla kavereillani, sekä ystävilläni on suhteellisen musta huumorintaju. Meillä myös puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä.
Siellä myös osataan lukea rivien välistä, eikä tehdä kärpäspolosesta härkästä sinne missä sille ei ole paikkaa. Meidän elämämme on suhteellisen helppoa siinä mielessä, että kokoaikaa ei tarvitse olla syvästi loukkaantunut. Ei meitäkään tarvitse kaikkien ymmärtää, eikä meidän jutuille nauraa. Tietenkään.

Onko maailma nykyään tosiaan sellainen, että lihavat itsekkään eivät saa nauraa läskivitseille, blodit blondivitseille, tai vaikka se mun ystäväni omalle hulluudelleen? Siis ilman, että joku ulkopuolinen pahoittaa siitä syvästi mielensä?!

"Räplää ittes märäks, mä käyn sillä välin paskalla." huutaa mun mies mennessään ja mä repeän. Vanha, mutta aina toimiva. Ei tämä elämä oo niin vakavaa. Sitä paitsi tämä kuuluisa elämänpeli on niin lyhyt, ettei ainakaan mulla ole aikaa käyttää sitä jatkuvaan mielensäpahoittamiseen. Kokeilkaapa tekin. :* Palataan.

-Minna