#Ärsyttäväämmä

Helmikuun alussa uneni läpi aivoihini tunkeutui tieto Matti Nykäsen kuolemasta. Olin siis käynyt jalkeilla jo pari tuntia aiemmin ja takas sänkyyn kömpiessäni olin laittanut Suplasta Aamulypsyn kuulumaan taustalle. Nukahdin uudelleen, mutta yhtäkkiä kahdeksalta olin täysin hereillä. Nanosekuntissa. Kylmäs. Heti uutisen kuultuani mieleeni muistui harmaa nahkasohva, joka meillä joskus kauan sitten kotona oli. Yhtäkkiä me äitini kanssa jälleen istuimme vierekkäin sillä sohvalla. Asunto oli hämärä ja ainoa valo kajasti televisiosta. Katseemme oli nauliintunut ruutuun. Edes minä, pieni lapsi, en pukahtanut sanaakaan. Hyppyvuoroon tuli Matti Nykänen ja tuskin uskalsin hengittää. Jännitti niin kovin. Lämpimiä muistoja. Yleensä sen jännityksen kruunasi se, että Matti nousi palkintokorokkeelle. Monesti vielä juuri sille korkeimmalle pallille. Olin hiton ylpeä pieni ihminen. Olin, vaikka se en ollut minä, joka oli niin ylivoimainen. Se oli minulle tuntematon, järjettömän lahjakas urheilija...